Ja sadetakki hartioilla vaellan taas kotoiseen rantaan, jossa joka päivä olen käynyt, Minusta on ilma suloisen leppoinen, vaikka onkin sateinen. Rantatie on täynnä vesilammikolta, jotka roiskahtelevat pieksujeni alla — mutta se on hauskaa. Koivut ovat jo paljaat lehdistä, pihlajanmarjat kimaltelevat tulipunaisina… Vai niin, ajattelen siinä astuessani tuota lyhyttä virstanmatkaa, nytkö siis täytyy mennä purjeet ottamaan. Nytkö alkaa se minun kaikista synkin syksyni? Mutta kun saavun rantatörmälle ja sitä alas laskeutuessani näen paatin uljaana kohottamassa mastojaan siinä mainiossa valkamassa, syntyy minussa epäilys, otanko purjeita vieläkään. Onhan se koko rantaman kaunistus tuo paatti, koko ylimaan järven ylpeys ja kunnia, sillä se on ainoa laatuaan monenkymmenen peninkulman alueella täällä sisämaan vesillä, jossa vain tervapaltamot viilettelevät. Usein on isä-ukko itsekkin näinikään tähän rantaan laskeutuessaan sen nähdessään täydessä taklaasissa uljaana ja houkuttelevana, leikillisellä kerskauksella huudahtanut että:
— Kenenkähän se lienee tuo komea purjevene tuossa rannassa? — Ja kun silloin hänen poikansa ovat viitanneet paatin valkeaksi maalattuun airoon, jonka pyyryssä paistaa mustaksi poljettu nimimerkki: A. B. C, niin on ukko hyvillään hymähtänyt ja ylpeästi lausunut:
— Jaa, se näkyy olevankin minun! — Hänen! hänenhän se on, isä-ukon! Hän se sen on kerran maailmassa vedättänyt kolmattakymmentä peninkulmaa aina merimaista asti, jossa se on tehty, hän se on sitä joka kevät heleillä väreillä maalaillut ja siihen kaikellaisia mukavuuksia tehnyt ja teettänyt. Ja mikä pääasia: — hänhän sitä ennen on vesilläkin hallinnut ohjaten koko pappilan perhettä ja kesävieraita raitistaville huviretkille ylimaan jylhänkauniisiin seutuihin. Ne ovat menneet hänen loistokautensa; "laivan ensimmäinen perämies" on vanhennut, ja pojat, entiset "matruusit", ovat perineet hänen virkansa, mutta pojat ovat enää harvoin kotona kesillä, ja paatin käyttäminen on vuosi vuodelta jäänyt vähemmäksi; onpa se eräänä kesänä maannut virattomana maallakin — silloin kun sen suurin suosija on ollut poissa. Minun hoitooni on se sitten vähitellen jäänytkin, minun vastuunalaisuudellani on isäukko sen taipunut kesiksi vesille lykkäyttämään, mutta aina on hän silti ollut arka, etteivät muut sitä osaa oikein hoitaa, ja aina kun olen mennyt ilman häntä purjehtimaan on hän luottamattomana lausunut: "mitenkä sinä osaat purjehtia, joka et näe mitään? ja kunhan sinä et vain laskisi sille Joutenniemen karille!" No, hänellä nyt on ollut aina pieni ylpeytensä ukolla tästä omasta purjehtimistaidostaan, kun on kimnasistiaikoinaan ennen seilannut itse merta — Oulusta Iihin ja sieltä takaisin…
Näitä muistellen saavun rantalaiturille, näen että yön aikana paatin pohjateljot taas ovat peittyneet runsaalla vedellä, hyppään sinne alas vihreiden laitapenkkien päälle ja rupean ensi työkseni tapani mukaan viskaamaan. Sitten alan tunnustella purjeita. Mikäpä ne olisi kuivannut — sykkyräiset, marjat rääsyt.
"Pois ne täytyy ottaa, ei auta enää viivytellä!"
Ja minä karkaan ensimmäiseksi halkaisijapurjeen kimppuun, haen kouraani sen nostonuoran ja aijon vetää purjeen säälimättä alas etumaston nokasta, jonne nuora on kiipeämällä pujotettu. Mutta juuri samalla kun tartun nuoraan, tarttuu tuulikin märkään purjeeseen, tämä hulmahtaa levälleen, pullistuu pyöreäksi ja hiukan kallistuen tekee paatti köysiinsäkin kytkettynä pienen ryntäyksen hankavastaiseen… Se näyttää niin hauskalta tuo, se tuntuu niin sykähyttävän uljaalta! — ja se, mitä juuri olin tekemäisilläni, jääkin tekemättä. Minä en voi! Kuukauteen en ole saanut purjehtia ja näinkö heittäisin hyvästit lemmikilleni? Ei se olisi oikein…
Ja samalla olen tehnyt päätökseni:
"Nyt on oleva eropurjehdus, jäähyväispurjehdus!"
Nyt ei paljon sadakkaan ja tuuli on paraiksi virkeä… Jätän halkaisijan lepattamaan valmiiksi edeltäpäin ja riennän ylös vaaralle, sillä haluan välttämättä isäukonkin mukaan. Läähättäen syöksen minä ukon kamariin:
— Hei isä, lähdetäänpäs viimeisen kerran purjehtimaan! Raakapurje on jo nostettu!