"Mun neitsyeeni, mun lemmityiseni, anna anteeksi että näin sua kohtelen, mutta semmoinen on luonnon laki ja kohtalo tahtoo että sinut vihdoinkin riisun! Sillä alituiset myrskyt minut siihen lopultakin veivät, vaikka sitä pidättelin ja viimeisiin asti toisin toivoin ja unelmoin. — Nyt on se unelma häipynyt ja se toivo on murtunut… Jää hyvästi!"
Se oli tapahtunut, purjeet olivat otetut irti ja mastot pois. Ja ikäänkuin tapettu vesilintu, jolta kaula on retkahtanut alas, jäi paatti aalloille avutoinna keinumaan ja odottamaan kunnes sen raato vedestä nostettaisiin. Ranta, jonka suuri elon merkki se oli ollut, jäi myös kuni autioksi ja kuolleeksi, ja alakuloiseksi muuttui koko seutu. Ja alakuloisena astelin minäkin sieltä pois ja tulin syyssateessa kastuneena kotiin, jossa ensi sanakseni salin ovesta sisään astuessani sanoin kahvipöydän ääressä istuvalle kotiväelle: Nyt se on tehty.
Ja he arvasivat ilman pitempiä selityksiä, mitä olin tehnyt… Mutta ulkona pimeni ilma kuni yöksi, ja suhisten lankesi lokakuun sade tulvanaan pitkin pihaa ja peltoja.
(1899)
Kaalikatu n:o 22…
"Kaalikatu n:o 22, paraatikäytävä, ens. porras ylös, ovi vasemm.: neiti Karoliina Kanalin".
Tässä se siis on.
Kääräisen rutistuneen "Pääkaupunginlehden" kontettuneilla käsilläni kokoon, pistän sen palttoon taskuun ja nousen ylös paraatiportaita. Luen ovikyltistä suurilla kirjaimilla kaiverrettuna:
KAROLIINA KANALIN.
Nimi herättää mykkää kunnioitusta.