Pidätän henkeäni ja painan soittokelloon — kling klang. Kuulen askeleita, keveää sipsutusta… kova rasahdus ja ovi lennähtää auki. Avaaja on näköjään palvelustyttö.
— Onko tässä huonetta? kysyn minä koneellisesti tätä ylioppilaan ijankaikkista ja kuitenkin aina uutta asiaa.
— Juu, kyllä meitillä on; minä käyn heti sanomassa tykö röökkynälle…
Ja palvelustyttö, nähtävästi hämeetär, lipsahtaa samaa vauhtia takaisin sekä jää "kulissien taa".
Neiti, s.o. itse emäntä, ilmestyy tuossa tuokiossa salin ovesta mystillisen hämärään koridooriin ja pyrähtää puoleksi lentämällä, puoleksi juoksemalla aivan nenäni eteen. Tapaan itseni kumartamassa hänelle ja taas kysymässä tuon saman: Onko huonetta?
— On huoneita, on kaksikin! on huoneita — alkaa hän liukkaasti rallattamalla — minkälaista te haluatte? Olkaa hyvä, käykää sisään, tulkaa tänne! On meillä huoneita… Minun nimeni on Karoliina Kanalin — mikäs herran nimi on? kysyy hän äkkiä tuiki tutkivasti, avatessaan ovea ensimmäiseen tarjona olevaan huoneeseen. Minä, ällistyneenä harvinaisesta kysymyksestä, änkytän vastaukseksi että "mitä neiti minun nimelläni tekee, eihän tässä viel…?"
— Ei, ei, tpruu takaisin — älkää astukokaan sisään, vaan sanokaa nimenne ensin: — sanoinhan minäkin omani! tiuskahtaa hän sanomattomalla naivisuudella. — Minun tarvitsee tietää nimi, minä en uskalla ottaa vastaan ketä tahansa, sitä ei tiedä…
Ja hänen kasvonsa näyttävät sangen salaperäisiltä.
Jonkun sekunnin hiljaisuus vallitsee, kunnes minä päästäkseni hullunkurisesta asemasta — ja huonetta vilkaisemaan, sanon nimeni.
— Ai, kyllä minä tiedän! huudahtaa hän nimeni kuultuaan, ja aivan kuin se olisi päätetty asia, riehahtaa hän lisäten: — Teidät minä otan vastaan! Te olette Pohjanmaalta, minä tunnen teidän sisarenne…