Tietysti ei kauvan pysytty siinä järjestyksessä, jossa oli tullista ajettu. Pian tulivat ensimmäiset viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi, niinkuin tässä maailmassa usein käy, ja sulhasen ja morsiamen likeinen väli piteni toisinaan arveluttavan pitkäksi.
Ensimmäiset seitsemän kilometriä menivät kuin maistiaisiksi ja Maikkulan reservikasarmi harjoituskenttineen vilahti esiin tien varrelta.
— Tässä se on meijän Matilla muistorakas paikka, huusin minä, morsiamen rinnalle karahuttaen.
— Siinä se on Matti mitalit rintaansa ampunut keisaria ja isänmaata palvellessaan, täydensi Pekka pappi kannustaen hänkin hevostaan morsiamen kuuluviin.
Ja kaikki katsahtivat hymähtäen kuivaa, ikävännäköistä ampumatannerta, jonka perältä muutamia liikkuvia hurstihousuja pilkoitti…
— Antaa hyrrän pyöriä!
— Milloin levähdetään? kuuma tässä tulee.
Levähdettiin hetkinen punasen sillan korvassa maantien poikki juoksevan joen rannalla. Häikäisevästi heloittaa päivä tyynen veden pintaan, nurmi on vihreä, ilmassa tuntuu koivun lehden tuoksua, mökin tyttö ajelee huutaen kotiin lehmää, joka vain pyrkii jokeen kahlailemaan — pienoinen kesäillan kuva tämäkin… Mutta ei sitä joudettu imehtien ihailemaan. "Eespäin vaan, eespäin vaan kunniaan jaa, jaa!" Ajaa hyristellään hyvää kyytiä loivaa myötämaata tiheässä männikössä. Aukeaa kesäinen niitty oikealle puolelle tietä, niitty täynnä neitosia ja ylioppilaita valkeat lakit päässä — mitä tämä on?
— Eläköön! kajahtaa samalla ylioppilaiden suusta meidän kunniaksemme. Me vierimme pysähtymättä painuen metsän rajaan. Ne olivat tuttua väkeä, eilistä juhlajoukkoa, tänne 16 kilometrin päähän konsuli E:n huvilaan päivällisille kutsuttuja — tunsivatpahan, koska eläköötä huutivat. Elina arveli että se oli vain hänen valkean lakkinsa ansio että meidät ensinkään huomattiin.
"Jääkööt vain sinne juhlimaan ja jatkamaan, on tässä juhlittu ja kemuiltu senkin seitsemän kertaa, keväästä asti pääkaupungissa. — Ei käy kateeksi. Sat sapienti: nyt solutaan sydänmaille."