"Oi metsän siimeksessä
On hauska kuljeskella,
Puut unelmissa uinuaa
Ja kukkaset ne tuoksuaa!"
niinkuin siinä vanhassa laulussa sattuvasti sanotaan.
Mutta nyt on minun aika jo antaa seikkaperäisempi selitys tästä kuusihenkisestä seurasta, sillä onhan se syrjäisellekkin vallan hauska tietää, mitä ja minkä näköistä väkeä me oikeastaan olimme. Esitän heidät siis siinä järjestyksessä kuin olimme ajaessamme ulos Oulun kaupungin tullista.
Eellimmäisenä ratsasti rautaorhillansa keskimmäinen veljeni Matti, tuikeasilmäinen maanmittari, polvihousuissa, olkihattu päässä, leveähartiainen ja tanakkatekoinen mies, jota ei viina eikä naiset, ei tupakka eikä tulitikut vielä tähän päivään asti olleet turmelleet ja jolla on niin terve ja vahva vatsa että se sulattaisi vaikka rautanaulojakin, sillä hän, kuten hän itsekkin toisinansa kellahtaa, on "kaikkiruokainen". Lapin kevät-ahva oli löytänyt hänen naamassansa kiitollisen esineen, niin että se paistoi samanlaiselta kuin ne jipsikuvat, joita kädettömän miehen olen nähnyt kaupittelevan Helsingin kaduilla. Punakeltainenhan on voiman ja elämän väri, ja pitäväthän monet sitä Suomen kansallisvärinäkin. Matti se nyt oli meistä se, jolla oli morsian.
Ja morsian ajoi aivan hänen rinnallaan. Kahdeksantoistavuotias tyttö, kookas ja vahvajäseninen, täysin terve ja kulumaton, ruskeasilmäinen, korkeaotsainen, tummahko tukka takaraivolla tattaralla; — hänen sieluaan en vielä tuntenut. Valkea olkihattu oli hänen päässänsä, ohkanen kesänuttu leveine hihoilleen yllä ja lyhkänen tummansininen hame — siinä ulkopiirteet. Päättäen siitä että hänen sanottiin ampuneen nelijalkaisia karhuja, ei hän ollut mikään tavallinen maalaistyttö. Hänen nimensä — Nilla.
Oikeastaan tämä olikin morsiussaatto, vaikka nuoteilla olivat sulhasen heimolaiset. Ainoa naimisissa oleva veli, upseeri, ei ollut seurassamme.
Kolmantena polki ulos tullista Pekka, pappismies, partasuu-uros ja oppineen näköinen silmälasiniekka. Pekalla olivat säärissään — kolmen markan housut, vartavasten saman päivän aamuna narikasta ostetut. Ne olivatkin niin hienot, että asiantuntematon niitä olisi luullut uusmuotisimmiksi Helsingin housuiksi. Kiiltävä, vuoriton kesätakki, "Fältiltä" ostettu, kellertävä turistipaita ja taskukas urheiluvyö sekä latuskainen lippalakki — siinä tämän hengenmiehen maallinen matkapuku.
Neljäntenä tulla veivasi veljiensä perässä Esko, vanhin veli, tullinhoitaja. Hänen silmälasiensa alta kimmelsi karvaisen naaman keskestä auringonpaisteessa tulipunaisena kiiltävä nenä, mutta hänen sileänkalju päänsä oli visusti hatun peitossa. Joka hänet oli nähnyt omien jalkojensa varassa kuinka tasaisella maalla hyvänsä, ei ikinä olisi luullut, että tämä hintelä mies pysyisi minkäänlaisen polkupyörän seljässä, niin arveluttavasti keikahteli hän puoleen ja toiseen, mutta äläpäs mitä: kun mies hyppää "Dianansa" satulaan, oli hän silmänräpäyksessä kuin uudestasyntynyt, ruumis lakkasi keikkumasta, kädet heilumasta, koko ryhti muuttui vakavaksi ja ainoastaan takaraajat nytkähtelivät polkimien noustessa ja laskiessa tavalla, joka pani aavistamaan etteivät ne niitä kaikista suorimpia olla tainneet. Mutta siitä vähät väliä. Esko oli erinomainen ajaja ja sehän on pääasia polkupyörämatkalla.
Viidentenä, jälempänä edellisiä luovi nuorin siskoni Elina, nuori naisylioppilas, tämän kesäinen keltanokka. Ei tarvinne sanoa että hän oli matkallekkin ottanut valkean lakkinsa, jonka alta leiskahteli pitkä, suomalainen palmikko. Elinan ajo oli vielä tasaantumatonta, rata teki luikertelevia mutkia, mutta pysyi kuitenkin onnellisesti kahden ojan välissä — hän olikin meistä ainoa ensikertalainen, vasta pyöränsä saanut. Oli uskallettua lähteä tottumattoman ajajan kanssa näin pitkälle matkalle ja ankaria varoituksia oli Elina sisko saanut jo Helsingistä lähtiessään niiltä, jotka tästä matkasta saivat kuulla. Hän ei jaksa seurata mukana, hän väsyy taikka ponnistaa yli voimiansa, sairastuu ja kuolee taipaleelle… Pyöräileminenhän on väliin niin vaarallista. Niin olivat kaikki varoittaneet ja kotoa olivat vanhukset samaa kirjoittaneet vastaan. Mutta tämä seikka oli huomioon otettu meidänkin kesken. Ja sen johdosta oli päätetty, että ajetaan hitaasti, ei pidetä liian hoppua — Elinan tähden. Muuten: olihan Elina vankka tyttö, terve ja ripeä, ei siis mitään hätää.
Kuudentena ja niinmuodoin matkueen peränpitäjänä tulla huristi ulos Oulun tulliportista allekirjoittanut, tulipunainen turistilakki päässään ja — kahden ja puolen markan housut jalassaan, zeebran juovikas paita vilkkuen läpi hienosta takista. Jumalan kiitos, että sitä sentään saa niin hienoa tavaraa kohtuullisellakin hinnalla!