En ymmärrä itsekään, miksi niin teen. Minusta on rakkauteni pyhää. Se on suurin tunne, mitä minussa ikinä voi elää.

(1900)

Polkupyörällä kotiin

(Sanomalehtijuttu.)

Meitä oli kuusi sielua: neljä veljestä, yksi sisar sekä veljenmorsian, ja meillä oli jokaisella oma pyörä, polkupyörä — minulla vain oli, jollei varsin velkapyörä, niin kumminkin lainakalu, tuollainen vuokrahevonen, jommoisia niitä hyvästä maksusta annetaan kesäajolle.

Ne olivat ne Oulun suuret suvijuhlat, jolloin sitä näin oli yhteen yhdytty ja kokoonnuttu samaan kaupunkiin mikä miltäkin kulmalta isänmaata: mikä tuli Helsingistä, mikä Savosta, mikä taas tunturimaista aina Lapin rajoilta ja yksi oli jo entuuttaan Pohjanmaalla-asuja.

Niitä heinäkuun helteisiä päiviä, sitä valkolakkien vilinää ja sitä lasien kilinää siellä vanhassa koulukaupungissa… ilollahan niitä muistelee, ja ne virkistävät meriretket ja ne hilpeät iltahetket siellä Raatissa, jolloin "ehtoosta ja aamusta tuli toinen päivä" ja sitten ne huvimatkat neitosten kanssa Muhokselle ja ihanaan Leppiniemeen ja alas mahtavaa Pyhäkoskea… kukapa ne kaikki muistakaan, sillä ne päivät kuluivat yhdessä huumauksessa ja hurrauksessa, eivätkä ne olleet mitään surun päiviä, vaikka koko maassa vallitsikin valtiollinen murhe ja melkein joka päivä saapui uusia sähkösanomia sanomalehtien lakkautuksista ja muista "hävyttömyyksistä." Niitä "hävyttömyyksiä" kuunneltiin vain äänettömällä ylenkatseella, mutta sitä voimakkaammin huudettiin eläköötä kaikille kansallisille puheille ja isänmaallisille runoille, joita ei näistä kesäisistä keinuista suinkaan puuttunut. Ja lie se riemu riemulle remahtanut siinäkin juhlassa, jota samoina päivinä entiset yksityislyseolaiset viettivät muistellen niitä aikoja, jolloin Antti rehtorin piikkiparta ja kävelykeppi kiivaasti heilahteli Bomannin keltaisessa koulukartanossa tai Ape-maisterin sisältörikkaat oppitunnit olivat käynnissään; ja lie siellä pidetty senkin seitsemänlaiset puheet veljellisessä vietossa entisten opettajainsa kanssa — mutta niihin kekkereihin ei minulla valtionlyseon kasvattina ollut onnea persoonallisesti osaaottaa. Minä huijasin sillä välin siskoni kanssa nuorempani pohjalaisten retkillä ja saavuin kaupunkiin jo ennen päivännousua ja — kunniakseni olkoon se sanottu — ennen sitä kirkasta kesäaamun hetkeä, jona omasta juhlastaan palasi kaksi vanhempaa veljeä: se, jolla oli morsian sekä se, jolla tätä armonvälikappaletta ei koskaan ole ollut.

Näin annettuani pienen pohjakuvauksen olostamme Oulun kaupungissa, luulen voivani ryhtyä varsinaiseen aiheeseeni, nimittäin kotimatkaamme, joka oli sovittu polkupyörillä tehtäväksi.

Kuusi polkupyöräilijää yhtäaikaa Suomussalmelle! Se ei ole mikään vähäpätöinen vaihe sydänmaan kulttuurihistoriassa. Kyllähän semmoista oli tapahtunut että yksi polkupyöräilijä joskus oli näillekkin syrjäisille seuduille kulkunsa suunnannut ja paljon huomiota saanutkin osakseen, mutta että puolitusinaa välkkyviä villipyöriä yhdessä laumassa lähtee Kainuun selän yli pyrkimään — se oli jotain, jonka sivistyskronikoitsijamme tulevaisuudessa tulevat riemulla lehtiinsä piirtämään ja joka tapaus kuni "loistavan pyrstötähden lento on kauvan säilyvä sukupolvien muistossa."

Tornikellon kullatut viisarit taisivat osoittaa muutamia minuuttia vaille seitsemää jälkeen puolen päivän, kun ajoimme ulos maaherrankaupungin tulliportista ja jätimme jälkeemme Oulun surkeankuuluisat katukivet, joilla ennen kouluaikoina niin monta paria kenkiä oli rikki kulutettu. Ilma oli yhä edelleen kaunis ja ilta-aurinko paistoi kuumasti selkään, maantie oli ruutikuiva ja pölisi hienonhienoa tomua taitavimmankin pyöräilijän alla — sadetta janosi kipeästi kaupunki ympäristöineen. Kuului vielä takaapäin viimeinen junanvihellys, kuului kuin voihkaus tulisesta pätsistä kimeästi soiden kuivan kesäilman läpi… Tuntui hyvältä saada vihdoinkin paeta näitä tällaisia ääniä, päästä pakoon kaikkea kaupunkimaista ja painua metsien helmaan…