Mutta ei armoa ole eikä unta anneta. Sydän itkee itkuaan eikä sen valituksella loppua ole. Kohtalo on kova kuin kivi. Hellyyden jumalatar on kuollut…
Ja kuitenkin niin vähällä olisin tyydytetty. Niin vähän vaatisin.
Enkö koskaan saa sinun syliisi orpoa päätäni painaa? Uinua siinä hiljaa kuin lapsi, jonka elämän suurin lohdutus on viivähdys rakastetun äidin ja hoitajan helmassa… Saada lämmin käden puristus, jonka värähdys käy sydänjuuriin ja puhdistaa ne murheen mudasta…
Enkö saa koskaan tuntea olevani kaunis kauniin vaikutuksesta? Enkö saa tuntea suloutta hyvän naisen tähden.
Suloutta ja kauneutta minä tahdon. En mitään rumaa enkä pahaa. Minä tahdon täyttää koko tyhjän olentoni kauneudella. Hellyyden liikutuksella, joka minut jalostaa.
Sitten vasta voin katsoa ympärilleni ja saada yleisen velvollisuuden tunnon.
En ennen. Nyt olen yksilö, joka huutaa elämää yksityisessä hädässä…
Jos joku minua säälii, miksei hän poista kärsimyksiäni? Minun kärsimykseni voi ihminen poistaa. Se on sieluruumiillinen vaiva.
Ehkä minä hemmoittelen itseäni? Ehkä — en kiellä. Mutta minusta olisi väärin ja kuin jonkun pyhyyden häväisemistä, jos tällaisessa tilassa koettaisin vastustaa tunteeni virtaa. Minusta olisi väärin nyt purra hammastani ja koettaa pudistaa päältäni nämät sydämmen kahleet…
Mieluummin kärsin ja olen onneton.