Ja sentähden te voitte vaaratta tulla minun luokseni kaikki te kevytlentoiset ihmiskeijuset — en minä, en minä teille pahaa tee…
(Hämeessä 1903.)
Sydämmeni tuskassa…
Sydämmeni tuskassa en saata mitään tehdä. Koko illan olen istunut pöytäni edessä ja tuijottanut paperiin… En kuule mitään, en näe mitään, tuntuu kuin en hengittäisikään ja kuin kaikki sisässäni olisi pysähtynyt kuin kello. Se on vain hieno vieteri siellä sisässä, joka jää värisemään — minun onneton rakkauteni.
Se on vienyt minulta kaiken voiman.
Se on tehnyt minut heikoksi raukaksi ja kipeäksi ihmiseksi.
En kykene mitään muuta ajattelemaan. Olen kuuro kaikelle muulle elämässä paitsi tälle ainoalle äänelle, joka huutaa armoa… armoa ja pelastusta.
Onko armoa? Epätoivohan vain on.
Ja ääretön väsymys.
Jos saisi nukahtaa ikuiseen uneen. Uneen, jossa sielun surukin nukkuisi ja tuska tuutuisi kuin viaton lapsonen kehdossa… Ja olisi vain hienoa hymyä ja ruusujen tuoksua eikä mitään kärsimystä… Jos saisi!