Hypättiin hyrrien selkään ja lähdettiin vilistämään yksitoikkoista oilinkia (oilingiksi sanotaan kauvan jatkuvaa suoraa maantietä — ojelmusta). Se on ikävimpiä taipaleita tämä väli Utajärveltä Sanginkylään. Ei mitään vaihtelua silmälle, ei mitään muodon muutosta: alastonta, hedelmätöntä rämettä koko seutu. Mieli käy ilottomaksi, sydän toivottoman tyhjäksi tällaista erämaata vaeltaessa. Täytyy olla pilkkopimeä sitä kulkiessa, silloin ei erämaan surkeus sieluun niin pure…
Jo kouluajoilta muistan tämän taipaleen. Tällä taipaleella ajattelin maailman luomista. Siellä oli nimittäin tien vieressä, rämeen laidassa eräs isohko kivi, jonka pinnassa näkyi ikäänkuin jalan jälki. Kuinka oli se siihen syntynyt? Tässä oli ollut lapsen mielikuvitukselle paljon tilaa. "Siihen aikaan kun kivet vielä olivat pehmeät, oli joku ihmisolento harhaillut täällä autiossa erämaassa, hän oli yrittänyt nousemaan tälle kivelle, mutta tuntiessaan sen sulaksi, oli nopeasti vetäissyt jalkansa pois… Kuka oli ollut tämä muinaisuuden olento? Aatamiko? Eevako? Onneton, maita maleksiva Kainko? Tai ehkä oli tämä se kivi, jonka päällä Jaakoppi oli nähnyt unta taivaan tikapuista ja enkeleistä Mutta kuinka se kivi tänne Utajärvelle oli joutunut? Ja miksei Jaakopin pään jälkeä näy kivessä?…"
Hurja fanttasiia ei ollut päässyt mihinkään pysyväiseen mielikuvaan.
Oli kai kivi nytkin vielä paikoillaan, mutta minulta se jäi tällä kertaa näkemättä. Eikä muutkaan sitä huomanneet, vaikka lienee kai veljillänikin siitä omat lapsuuden muistonsa.
Kuumasti paahtoi päivä, ja jokaista meitä janotti. Soista, lämmintä vettä, jossa sammakot kutevat, ei tee mieli juoda. Ennen kärsii kuivankin kurkun.
Vettä himoiten riennän muiden edelle, muistellen että näillä mailla pitäisi olla joku mökin rähjäkin. Oikein muistettu: mökki löytyy maantien poskesta, minä hyppään alas pyörältä, harppaan aidan yli suoraan kaivolle, nostan sangolla vettä… ah kuinka se maistuu hyvälle mökin kaivon vesi: Suomalainen kansallisjuoma, salon sima! — Pikkunen paitaressu-poika tulla tallustaa ulos sisäänlämpiävästä mökistä. Paitaressu, pellavapää… mikä sinun nimesi on? puhelen minä pojalle toisia odotellen. Poika katselee minua suurin pyörein silmin ennenkuin hän totisena vastaa että Matti.
Matti, no kuule sinä Pikku Matti, tiedätkö sinä mikä kumma se tämä on? kysyn minä polkupyörääni nojaten.
— Tiiän minä, te on te pikajalaka!
Tiesipähän poika; oli nähnyt jo ennenkin moisia masinoita kotimökkinsä sivu sihistämässä. Niin se kulttuuri kuhisee köyhänkin nenän alitse saamatta kuitenkaan satimeensa Suomenmaan satoja savupirttejä. Se kuuluu, vaan ei koske, se välähtelee kuin kirkas terä, mutta ei leikkaa, se kulkee kuin mahtavan metsävalkean savu peninkulmia laajalta, mutta liekki on kaukana näkymättömissä eikä koskaan tänne asti ulotu…
Saapui Pekkakin perästä mökille, hyppäsi läähättäen lähdevettä juomaan ja pyyhki tyytyväisenä partaansa. Saapui Esko, ehti Elina ja kaulansa kastelivat, mutta jälempänä muita ajoivat tovin ajan perästä Nilla ja Matti, eivätkä meidän vesipaikastamme välittäneet. He kertoivat löytäneensä salaisen hetteen maantien vieressä, siellä olivat yhdessä viivähtäneet ja nauttineet luonnon raikasta nestettä…