— Ei oo tolokkua elämässä nyt, kun lampaat yksikseen kulukoot! kuului kujasta vanhan ämmän paapatus.
Ne oli nähty nykyisin tuolla vaaran rinteessä, lammin taustalla, juuri samalla paikalla, missä muutama vuosi takaperin karhu niitä oli raiskannut koko läjän synkkään kuusikkoon. Mikä sen tietää, jos siellä nytkin on sama tapahtunut? Tuonoin oli yksi talon miehistä ongella ollessaan ollut kuulevinaan, kuinka kontio oli kankaalla haapoja "ramunnut". Lehtien kuhina oli selvästi kuulunut tyynessä illassa, kun haapainen puu kaatui maahan. Mikäpä se muu oli ollut kuin karhu, joka toisinaan haavan lehtiä syöpi…
Ja vaimoväki oli kovasti huolissaan.
Mutta minussa alkoi taas "karhuveri" liikkua ja kiehua, mielikuvitus teki nopeasti työtä. Olisippa koko sallimus, ajattelin minä, jos karhu todellakin tänäpäivänä olisi raadellut lammaskarjaa, aivankuin minun tuloani varten — sittenhän huomenna pääsisin talaille, kerrankin talaille karhun vahtuuseen tuoreelta haaskalta! Ja saisin kuin saisinkin kerran ampua metsäläistä — hätäkö on olla puussa…
Toiveitani kiihotti lisäksi yksi talon nuoremmista isännistä, joka saunasta tultuaan sanoi:
Jos vain lie karhu nyt käynyt lammaskarjassa, niin me huomenna tämän maisterin kanssa lähetään tästä karhumetälle…
Mies oli niitä harvoja koko pitäjässä, joka rohkeasti nimitti karhua "karhuksi". Tässä talossa ei näet miesväki paljon metsänkuningasta peljännyt. Ukko oli tunnettu karhuntappaja — kaksi pojista, joista mainittu Kalle-niminen oli toinen, olivat myös jo kumpikin kontion kellistäneet. Monta veristä seikkailua ja omituista karhukaskua sain minä siinä kuutamopaisteessa kuulla pirtin etehisen kynnyksellä istuessamme. Kun vihdoin väsyneenä heittäysin olkivuoteelle vieraskamarin lattialle, tuntui minusta kuin varmaankin tuntunee sotilaasta taistelun aattoyönä — juhlallisen kamalalta.
"Siis huomenna? Siis huomenna?" — —
Mutta se huominen jääköön kertomatta. Pääasia nyt on vain se, etten vieläkään ole karhua tavannut enkä tappanut.
"Sielun vihollinen"