Mikä kumma se lie tuo kulkija tuolla järven selällä? Niin on ollakseen kuin vesilintu, vaan ei se oo oikein vesilintukaan… Iso se on kuikaksikin, vaan jos hyvinkin lienee kuikka — se toisinaan kuikkai moniaalla ilmalla niin ouvon näyn ottaa, jottei tuntea taho, mikä hänet tiennee?…
Näin olivat muutamat heinämiehet ihmetelleet itsekseen eräänä pilvisenä elokuun päivänä, kun omituisen näköinen liikkuja oli havaittu etenevän pitkin sydänmaanjärven harmaita aaltoja ja sitten katoavan kohti laajinta ulappaa, jonne ei silmä yli vuorisen ja metsäisen niemen enää voinut seurata. Pelonsekainen tunne oli vallannut miehet siinä talon rantanurmia niitellessään, sillä ei se heidän luontoonsa oikein ollut mahtunut että se sittenkään tavallinen kuikka olisi ollut, ja kaikki mikä on epätavallista ja ennen näkemätöntä, hytkäyttää väkevimmänkin ylimaalaisen veriä. Että se ei ihminen eikä vene ollut, siitä olivat kaikki yksimieliset, sillä kukapa järvimaiden asukas ei tietäisi miltä veneensoutaja näyttää, olkoon tuuli ja ilman sää minkälainen tahansa — kyllähän ne ne tunnettiin… Mutta tämmöistä elävää, joka näytti ikäänkuin rapistelevan vettä myöten kuitenkaan kohoamatta lentoon, semmoista ei oltu ikinä nähty eikä kuultu. Mikä se semmoinen oli? Vakaviksi ja miettiväisiksi venähtivät miesten naamat koko päiväksi, moneksikin päiväksi, ja mieli hautoi salaa asioita semmoisia, joille ei löydä edes selviä sanoja.
Ja muuallakin — juuri sielläpäin minne sen kummallisen liikkujan oli huomattu katoavan — kerrottiin samana päivänä nähdyn näkyjä, jotka todistivat että paikkakunnalle oli ilmestynyt merkillinen ilmiö, josta ei tiennyt että mikä se oli. Toisille se oli toisena näyttäytynyt, toisille taas toisena, ja siitähän sen juuri oli uskonutkin ettei se mikään oikea kulkija ollut ollunna. Niinpä Vanhavaarassa, joka oli puolentoista peninkulman päässä kirkolta, oli iltapäivällä koko talonväki nähnyt ilmeisen kummituksen järven kareja kiertelemässä ja sitten oli se ruvennut lähenemään suoraan sen talon rantaa kohti. Sitä oli kovasti säikähdetty, jopa niin kovasti säikähdetty, että kaikki olivat heittäneet viikatteensa ja haravansa mättäille ja paenneet taaksensa katsahtamatta metsän peitossa olevaan naapuritaloon kertomaan ja keskustelemaan tämän oudon näyn johdosta. Mutta ei kukaan ollut sielläkään osannut selitystä antaa, ja kaikki olivat nyt varmat siitä, että jos eivät ennen olleet kummituksia havainneet, niin nyt ainakin sellaisen olivat nähneet. Muutamat olivat ennen kasvaneet siihen uskoon että kummitukset näyttäytyvät ainoastaan maissa — kirkkojen ja ruumishautojen, harvemmin talojen läheisyydessä, mutta nyt uskoivat kaikki että vesikummituksiakin on olemassa… Naapurien saattamina uskalsivat niittymiehet vihdoin palata kotiansa katsomaan, että näkyisikkö vieläkin tuota karinkiertäjäistä, vaan ei enää onneksi mitään järvellä näkynyt. Hävinnyt oli! Mutta toisesta talosta, Nurmelasta, joka oli korkealla vaaralla toisella puolen järveä, näkivät tarhalla olevat lapset sekä vanha muori paholaisen kulkevan kahlaamalla yli leveimmän järven seljän vaahtoavassa vastatuulessa, ja sitä lapset varsinkin ihmettelivät, kuinka pitkät sääret sillä miehellä mahtoivat ollakkaan, sillä muori vakuutti heille että vettä oli siinä paikassa kymmeniä syliä syvältä… Muori itse aivan vapisi kauhistuksesta, sylkäsi kolmasti järvelle päin, teki muutamia salaisia taikatemppuja ja lähti kiireesti astua köppäsemään pirtille. Lapset, nähdessään muorin niin peljästyksissään, livistivät perässä ja tarttuivat kovasti kiinni hänen hameestansa. Pirttiin päästyään turvautui muori vanhaan virsikirjaansa, josta kimakalla kurkkuäänellä veisasi virren:
Armon liiton enkel' —
Torju päältämm' perkel'…
Sitte vasta palasi tarhalle lehmiä lypsämään.
Piru se oli itse eikä mikään muu! Sen olivat nähneet Mörkölänkin piika ja renkipoika palatessaan luhtaniityltä veneellä. Se oli ollut tulemassa suoraan heitä vastaan, vaan silloin he äkkiä olivat kääntäneet veneensä lähellä olevaan niemeen ja piiloutuneet pajupensaiden taa. Siellä olivat he kyykkysillään, henkeä pidätellen, odottaneet, mitä tuleman piti, ja nähneet, kuinka piru kulki aivan saman niemen nenitse onneksi, havaitsematta maalla olijoita. Sillä oli ollut tulipunainen pää ja leveät valkoiset kämmenet, joilla se vihaisesti oli vuoronperään läiskäyttänyt veteen… muuta eivät piilopaikastaan olleet eroittaneet. Ja sivu se oli mennyt, vaan sitten he olivat nähneet, kuinka se etempänä poikkesi muutamaan rantahietikkoon, ja siihen paikkaan, jossa se nousi maalle, oli jäänyt ikäänkuin tulikivi keltaisena paistamaan, eikö lie savuakin näkynyt… mutta itse oli paholainen kiireenvilkkaa kapaissut mustimman rantakuusen alle ja sinne kadonnut — ja samassa silmänräpäyksessä oli järvellä alkanut ankara rankkasade ja hirveä tuuli, joka oli ollut kaataa piialta ja renkipojalta veneen. Vähissä hengin, läpisäikähtyneinä ja läpimärkinä olivat päässeet Mörkölän rantaan…
Koko Kinnulankylä oli näin vähitellen joutunut pelon valtaan. Sillä melkein joka talosta, joka oli järven seuduilla, oli samana päivänä nähty tuo outo kulkija vesillä. Mistä se oikein oli tullut ja mihin mennyt, sitä ei kukaan selvään osannut sanoa, sinne pohjoista kohti Junnulankylää kohti se vain oli painunut. Oli niitä, jotka väittivät ettei se paljaassa vedessä ollut kulkenutkaan, vaan että sillä oli allaan jotain, jonka päällä se istui, ja yksi tiesi että se oli sielunvihollinen itse, punapäinen saatana, joka kulki siunaamattomalla ruumisarkulla, lykkien järven pohjasta kaksipäisellä hiilihangolla… Toinen oli kuullut oudon pamauksen järveltä ja kun oli sinnepäin katsahtanut, niin oli nähnyt saman saatanan valkean savupilven keskessä, kirjavalla kivellä istumassa ja savupilvien päällä oli leijaillut sysimustia pirunkorppeja… Hyi! Kyllä tämän täytyi olla juuri se vanha kehno, helvetin herra ja kristikunnan vihamies, joka nyt oli lähtenyt taivaltamaan ennen niin rauhallisia vesiä. Ja sen kanssa ne olivat ukkosen kuurotkin ja myrskytkin niin äkkiä seudulle nousseet niin että ihmisten oli vaikea vesillä liikkua, eikä auringonlaskun aikaankaan kyennyt nuotalle lähtemään, kun ei yöksikään missään tyyntynyt… Jos se siitä vielä kohoaa maita kulkemaan ja tulee ihmisten pirtteihin, kun akkaväki on niityllä, koppoo kouriinsa viattomat lapset ja viepi mennessään — niinkuin on kyllä sen kuultu ennenkin tehneen? Mikä sen tietää pirun juonet, kun se kerran irrallaan liikuskelee!…
Ja Kinnulankylän asukkaat olivat kovasti huolissaan eivätkä saaneet oikeata rauhaa ennenkuin Muijalan mökin mies, joka oli rehelliseksi ukoksi tunnettu, vartavasten laitettiin kirkolle pappien kanssa tästä asiasta neuvottelemaan. Pitäisi pyytää pappeja lukemaan kirkossa erityisiä rukouksia Kinnulankylän puolesta ja manaamaan sitä rietasta henkeä, joka oli nähty pelihtivän ja kompeilevan monen talon kohdalla, ja joka peloitteli varsinkin vaimoväen pois niityiltä kesken kiireintä heinäntekoa, mikä muutenkin oli myöhästynyt…
— Ja sanohhan rovastille, jos ei usko, että se kyllä ei ole oikea kulkija, joka soutamatta ja purjehtimatta räpistelee näitä vesiä niinkuin tuo mikähän hornan kuvatus, ja johon ei korkeimmat kupaatkaan näy pystyvän, se kun yhtäläistä huitoo ja huitoo kämmenillään ja aaltoja pois eistään loihtii.
— Kyllä minä sanon ja selitän kaikki, vastasi Muijalan mies konttia kiskoessaan selkäänsä ja niin hän lähti maisin polkuja pitkin taivaltamaan kirkolle kolmisen peninkulmaa…