— Kuinka kummallinen sinä nyt olet Aili! Mitä sinulla on siitä muka häpeämistä, että kerroit suhteestasi Jumalaan minulle — — Aili, mehän olemme yksi… sinähän olet minun ja minä sinun, sanoi vakavasti nuori aviomies.
— Ei ole, ei ole kentiesi… mutta, rakas Olli, älä huoli nyt enää siitä sanaakaan puhua! Unohda se nyt… ainoastaan tällä kertaa… Ja olkaamme taas niinkuin äsken. Katselkaamme taivaan tähtiä ja miettikäämme ijäisyyden salaperäisiä asioita äänettömällä kielellä — tunteella. Rakas Olli, muodosta runoelma tästä meidän mielialastamme, tästä meidän kuutamokulustamme: kun tiuku soi ja peura juoksee ja me istumme vain kahden pulkassa ja ympärillä on sydänmaan nukkuva salo, jota kuutamo valaisee.
Olli mietti… ja saneli hiljakseen:
Helkkykää te pienet tiuvut!
Välkkykää te tähdet yön!
Suloinen on kahden seura,
Haluisasti juoksee peura.
Kuule kuinka kuutar meille
Soitteleepi kanneltaan:
Kannel kaikaa, rinne raikaa,
Ilmassa on lemmen taikaa,
Aavan taivon vempelillä
Talvettaret uinajaa…
Aili kullan kanssa me
Kotia nyt riennämme —
Juokse peura joutuisaan,
Soikaa tiuvut, soikaa vaan!
— Kaunista, Olli, kuinka kaunista! Sinä olet minunkin sieluni tulkki. Sinulla on tunnelmain soitin, jota somasti osaat helistellä. Kuinka minä olen rikas sinun seurassasi…
— Ja minä sinun! keskeytti Olli.
— Ja kuinka, minä olen ylpeä että sinä olet minun… ja kiitollinen…
— Ja minä — että sinä Aili olet minun etkä kenenkään muun.