— Kunpa aina tämmöistä kestäisi — luuletko. Olli?
— Toivokaamme sitä… koettakaamme olla hyviä… ja tulla kirkkaiksi… niinkuin nuot taivaan tähdet… äänteli Olli.
He saapuivat kuusikon keskessä nukkuvaan, pieneen, valkeista hirsistä rakennettuun uuteen kotiinsa. Irroittivat yksissä vetohihnan ja rynnäspuun porolta ja riisuivat sinisen koristevyön. Silittelivät hyväillen poron kaulaa ja jättivät jäkäläpantion viereen paaluun sidottuna seisomaan. Se alkoi hiljakseen tunnustellen pureksia valkoista jäkälää, aina vähänväliä kohottaen komeasarvista päätään ja jääden mustankiiluvilla, selittämättömillä silmillään tuijottamaan päin pohjoista taivaanrantaa, joka kelmeni kelmenemistään ja ennusti pakkasta.
Nuoret menivät äänettöminä ylös kuutamon hopeoimia portaita ja astuivat sisään salin ovesta.
Hiljaisen tähtiyön helmasta kuului vain silloin tällöin tiukujen helinä. Vihdoin nekin vaikenivat, kun poro laskeutui lepäämään lumiselle hangelle…
Sisälläkin jo nukuttiin…
(1897)
Luistinjää
Kun syysmyrskyt ovat aikansa raivonneet, syösten kumoon vanhoja satavuotisia honkia ja torikalloineen paiskellen salolle nuoriakin, täydessä elinvoimassa olevia petäjiä ja kuusia, sekä kun nämät syysmyrskyt ovat koivuista, haavoista ynnä pihlajista viimeiset keltalehdet ilman vietäväksi repineet, kun kukkaset kaikki ovat kuolleet ja nurmen nukka pientareilla alkaa tyrehtyä, sammal metsässä nääntyä, — niin kaikki tämä on vasta alkua. Alkua sen kuolemantaudin, johon armoton ajan kohtalo on tuominnut Pohjolan lempeän, kesäisen luonnon.
Viikottain vielä saattaa kestää lauhoja säitä, saattaa paistaa kirkas päivä ja illalla olla tuollainen leuto ja pehmoinen hämärä, joka on ominaista vain syksy-ajalle. Jonakin iltana ilmaupi tummalle taivaan rannalle veripunainen, sirpinterän muotoinen kuu heittäen kolkkona seisovan metsän rintaan omituisen punertavan valonvälkkeen, jonka juhlallinen näky maaelämän hiljaisuudessa vaikuttaa romantillisia mielialoja nuorisossa ja saapi vanhojenkin rinnoissa menneiden päivien muistoja viriämään. Ja saattaa sattua, että kun pilvet pakenevat tällaisen kummallisen kuun edestä ja seestyvällä taivaalla syttyvät palamaan hiljaiset tähdet sekä kun aurinko on yön perästä taas noussut ja puolikuun kumo vähitellen pois häipynyt, saattaa silloin sattua, että maa on valkeassa kuurassa ja pakkaskiteet kimmeltävät aamuauringon valjussa paisteessa aivan kuin miljoonat pienenpieniä kirkkaita tähtösiä. Mutta ne sulavat nuot tähtöset pian, maa jää mustaksi ja kylmänkosteaksi, ja päivä päivän perästä kuluu ilman huomattavaa talventulon merkkiä.