Se on hivuttavaa tautia tämän luonnon kuolemantauti, sen kehitys käy niin hiljaa, niin salaa ja näkemättä…
Kuluu joku aika ja jonakin aamuna on maa taas vahvassa kuurassa, puut seisovat huurteisina, liikkumattomina ja routainen maa kalahtaa jalan alla niin kuivasti, niin kylmästi ja ynseästi… Ikäänkuin tuo emoista vanhin äkkiä ja tietämättäsi sinulle olisi suuttunut ja sinun aamutervehdykseesi nyt niin tylysti tiuskaisee… Ja puutarhan punapihlajassa huomaat sinä parven vilkkaita, töyhtöpäisiä tilhiä, jotka sinne ovat lentäneet taivas tiesi mistä — sillä kesällä et ihmeeksikään ole niitä lintuja metsässä kohdannut.
Pienet metsälammit ovat menneet riittaan, rämeet ja suot ovat pinnaltaan kangistuneet, mutta eivät kestä upottamatta jalalla astua. Eiköhän vain tule jo talvi, arvelee hätäinen naapurin isäntä ja komentaa renkinsä vetämään rannassa kelluvat venheet korkealle ylös maalle, talviteloilleen. Mutta toiset viisaammat ja vanhemmat, jotka kohta puolen vuosisataa ovat talven tulot nähneet ja niitä tarkanneet, ne hymähtävät tämmöisille puheille ja sanovat: Ei se vielä tule, vielä nyt pysyy järvi sulana ainakin Kekriin asti ja siitäkin sivu. Ne vanhat, ne viisaat! Ne ne ovat niitä oikeita luonnontutkijoita ja ne ne vain tavallisesti ovat oikeassa. Heidän älykäs päänyökähdyksensä tätä sanoessaan on samaa kuin: Älkää te ulkonaisen muodon vuoksi pettykö — ei ole koiraa karvoihin katsominen. Mutta eivätköhän tällä kertaa kumminkin erehdy, eivätköhän todentotta! Taivas koska noin nyt rupesi selvenemään ja vaalistumaan, ja illan tuuli heikkenee niin nenää ja sormia purevaksi viimaksi, ja kirsi tuntuu yhä vain kovenevan ja lammin jää vahvenemistaan vahvenee. Huomenna varmaankin jo kotilammella jää kestää ja saattaa luistella. Saadaanpas vain nähdä.
Tulee huomen — mutta luistinjäätä ei tule: tuuli on pyörähtänyt yön aikana etelän korvalle. Lämpömittarissa elohopea paisuu ja pitenee.
Sepä nyt oli merkillistä ettei tullut… ja kun aivan jo siltä näytti… ja kun illalla teroitin jo luistimenikin ja panin tuolille vuoteen viereen. Eikä tullut!
Kuluu päivä, kaksi. Illalla menee taivas pilveen, ilma on raitis, tuulta ei tunnu ja alkaa sataa — lunta, puhdasta, valkoista, niin kylmältä kouraan tuntuvaa. — Ahaa, no rekikeli tästä ainakin saadaan.
Sataa, sataa koko yön, sitä sataa vielä aamulla, tuiskuaa taivaan täydeltä ja aamupäivällä jo valjastavat rengit hevosensa liisterekien eteen ja ajavat teitään mikä minnekkin: meiltä mennään myllylle käytteitä viemään, toisesta talosta menevät ensi kertaa heinään, kolmannesta ajavat halkometsään — kaikki reellä, aivan niinkuin talvella. Ja lumipyryn seasta kuuluu jo kylän läpi vievältä maantieltä kulkusissakin ajaja, ja aisakello kalkattaa niin tuttavallisesti — pappilan nuoret siellä kuuluvat olevan lystiä ajamassa…
Olipa hyvä että päästiin tuosta ikävästä syksystä, että tuli talvi näin varhain; ei sula enää tämä lumi. Ei sula, vaikka mitä sanottekin te vanhat ja viisaat, sitä on jo siksi paksulti!
Iltapäivällä vasta lumentulo herkeää, tulee kuutamo ja pakkasyö. Ja lammet, jotka ovat syvällä korpien sisässä ja suojassa tuulilta, menevät jälleen lasimaiseen riittaan. Mutta järvi läikkyy sulana — tietäähän sen, kun ei yöksi tyyntynyt… Kyllähän se muuten olisi… Niin, mutta tulipahan kumminkin talvikeli!
Seuraavana päivänä ajetaan vielä reellä, mutta kolmantena jo alkaa sataa — vettä, ihan silkkaa vettä. Koko päivän se sitä taas vuorostaan sataa ja syytää; yöksi nousee lisäksi ankara tuuli vesikosta… Ja voi kuinka metsässä pauhaa ja ryskää, ja voi kuinka huoneiden nurkissa ulvoo ja vinkuu! Ja ikkunan ruutuihin kuinka pieksää ja vihmoo kamalan, pimeän yön myrsky! — —