Aamulla on maa jälleen paljas ja piha vesilammikotta täynnä; ainoastaan syvien ojien pohjilla ja paikotellen metsäisillä mäkirinteillä on vielä joku siekale vetistä, sinervää lunta, joka sekin päivän parin perästä sulaa.
Ei siis tullut rekikeliäkään! Talvi huvikseen vain kummitteli ja herkkä-uskoista ihmistä peijasi. Reet vedetään taas liiteriin — ikäänkuin häpeämään — ja kärryt tuodaan kartanolle ja niillä rymisten ajetaan. Ja maantietä lentää suristaa taas pitäjän ainoa polkupyörä. — Ne, joilla veneet jäivät vesiteloilleen, lähtevät verkonlaskuun.
Tuuli pysyttelee etelän korvalla, väliin se kyllä hiihtää suoraan pohjoiseenkin, lämpömittarin elohopea rupeaa nopeasti kutistumaan — mutta aamulla kun herätään ja vilkaistaan ikkunasta ulos viiritankoon, niin seisookin lippu entisellä sijallansa — vesikossa. Ja ilma tuoksahtaa niin leudolle ja lämpymälle.
Sellaista ilmaa kestää nyt viikon, pari. Eikä sada lunta eikä jäätä. Ja nuottamiehet järven selällä vetävät muikku-apajoitaan ja saavat mikä enemmän, mikä vähemmän, mikä tyhjää. Ne, jotka saavat tyhjän apajan, syytävät nuottansa uudelleen veteen, toivossa että tällä kertaa jotain saisivat ja perässä istuva isäntä miettiväisenä kynsäisee korvansa taustaa ja puheliaan emännän suu pahasti mutruilee. Ne, jotka saivat hyvän saaliin, heittävät kiireesti nuottansa veteen nekin — saadakseen jos mahdollista vieläkin runsaammin.
Sitten yhtenä aamuna, aivan lokakuun lopussa, sataa vähän vitiä ja menee kohta sekeeseen. Muutamilla on taas jonkunlainen paha aavistus mielessä ja he vedättävät veneensä rantatörmälle, käännättävät kumolleen ja virkkavat kaikkien kuullen: Ei tarvita nyt tälle suvelle enää venettä, kyllä vain nyt tuli loppu venekelistä! Mutta niillä vanhoilla ja viisailla nyökähtää pää niin omituisesti heidän jäykästi nuorempiinsa katsoessaan, aivan kuin he tahtoisivat väittää vastaan.
Mutta me nuoret emme usko — me luotamme lämpömittariin, josta ne vanhat ja viisaat eivät älyä tuon taivaallista. Puhuuhan se mykkää, mutta paljon merkitsevää kieltä, — näyttää viisi pykälää pakkasta, vaikka ollaan vasta neljä tuntia sivu puolesta päivästä. Jos ei ensi yönä vain jäädä — niin sepäs ihme!
Ja me painamme lämpöiset talvilakit päihimme, vedämme vanttuut käsiimme ja hiivimme hämärän tullen rantaan päin tutkimaan ja tarkastelemaan, tunnustellen viileähköä ilmaa sieramillamme kuin vainuava koira saalista.
On lauvantai-ilta ja meitä vastaan tulee nuottaväkeä viikon kestäneeltä retkeltään ja nekin vakuuttavat että "poikkeen piti lähteäk, ei siellä hevin enää taho taretak — kovan kävi kylymäksi ilima". Ja ne kopistelevat jäätyneitä pieksujaan ja kohmettuneilla käsillään tapailevat kalakonttiensa viilekkeitä. Ja näyttävät vähän niinkuin huolestuneilta.
Vaan meillä ei ensinkään käy nyt sääliksi heidän vilunsa, me riemuitsemme salaisesti, että nyt saamme ikäänkuin kannatusta siinä uskossamme, että kyllä nyt näistä puolin…
Juoksujalassa saavumme rantaan. Me näemme edessämme heikossa mainingissa väilehtivän kotilahden mustanvihreän, kylmänä siintävän seljän, jonka pinnalla vain silloin tällöin kareilee hienonhienoja viriä. Mutta nekin katoavat, silenemistään silenee mustankiiluva järven laaka. Silmä jää tuota silenemistä tuijottamaan, katsanto huomaamatta naulautuu kiinni, ripset eivät värähdä… Ja ajatus missä harreilleekin.