Kuluu hetki syvässä hiljaisuudessa — silmä rävähtää, aate virkoaa — me olemme tehneet havainnon. Me olemme keksineet, kuinka sitä, tuota, jota me toivomme ja jota me niin kiihkeästi näinä aikoina olemme odottaneet, kuinka sitä nyt muodostuu.
Hyvin hiljaa ja varovasti, salakavalasti se syntyy. Keskelle lahtea, kivenheiton päähän rannasta, on katsellessamme mustan kiiltävä pinta eroittunut muusta vedestä. Sangen salaperäisellä tavalla on se siitä eroittunut ja silmä on siinä näkevinään ikäänkuin hienonhienon, hajanaisen harson, jossa on monensuuntaisia viiruja, ja kun kivellä viskaa siihen lähelle, niin näyttää vettä pulpahtavan tuon harson reijistä. Se laajenee laajenemistaan joka suunnalle, mutta aivan hitaasti. Sitä myöten kuin sitä lisää syntyy, sitä myöten keskempänä olevat osat tihenevät, reijät umpeutuvat, pinta ehenee. Vähän matkan päässä syntyy samallaisia muodostuksia, nekin suurenemistaan suurenevat, ja näkymätön henki liikuttaa niitä hitaasti rantaa kohden, jossa myöskin on kutoutunut samallaista hyytynyttä, rannan kivistä heikosti kiinni-pitävää ainetta. Rantaa lähetessä kasvaa ainejoukko alituisesti, väli tulee yhä lyhemmäksi, ja viimein kuuluu vienoa sorinaa. Liikkuva laaka on yhtynyt yhdeksi rantaveden riittaan. Niitä tulee yhä useampia samallaisia laattoja, isompia ja pienempiä. Ja kaikki tulevat hyvin, hyvin hiljaa ja vitkalleen.
Se on talven viileä hengetär, lumikalpea luonnon kave, joka hiipii varpaisillaan mustankiiluvaa pintaa ja joka hiipiessään lukee ja hiljaa huulillaan sopottaa salaisia syntysanoja, veden voimakkaita liitosloihtuja. Ja vesi tottelee häntä ja nöyränä tekee, mitä tämä kalpea kave käskee…
Me seisomme rannalla, illan hämyssä, hymyilevin huulin, loistavin silmin, emmekä huomaa, kuinka metsänrinta jo synkistyy, kuinka juovikas heleä rusko siellä, minne aurinko laski, vähitellen sammuu, sammuu — ja sen kohdalle jääpi valju, pakkasta ennustava valonhohde.
Huomennako siis vihdoinkin on järvi oleva — jäässä!
* * * * *
Mitä kummaa, mitä ihmettä, mitä luonnon ilakoivaa ivaa ja oikkuja! Untako olikin eilinen ilta ja pahastikko pettyivätkin tutkistelevat silmät? — Aamulla tuulee niin tuimasti, järvi on suppasen sula, ja mustina, vihasta kähisten vyöryvät aallot eilistä rantaa vastaan. Kalpea talven kave, sinun siltasi on särkenyt voimakas tuulen tytti!
Ja nyt alkaa lumituisku, ja lämpömittari hyvin viattomana näyttää vain kaksi astetta kylmää. Tuuli kääntyy kääntymistään etelän puoleen. — Kuinka minä nyt vihaan tuota etelää, tuota hävytöntä ja kevytmielistä!
En usko enää, en usko enää mitään, en usko lämpömittaria, en usko viiriä, en vanhoja enkä viisaita — kaikki ne ovat täynnänsä petosta ja lirkkiä, kaikki ne minulle vain uskottelevat ja minua vasten silmiä valehtelevat!
* * * * *