— Se oli Orvolta! Koetappas arvata, mistä asiasta hän kirjoittaa. Joo — hän ehdottaa että minä… mutta lue itse! sanoi vanhus vähän veitikkamaisen näköisenä.
Ruustinna rupesi lukemaan ja rovasti käveli silläaikaa äänetönnä edestakaisin lattian pehmeillä matoilla, meni tupakkahyllyn luo ja pisti piippuun (hän ei ollut edes intohimoinen tupakoitsija, vaan poltti hyvin harvoin, erityisessä mielentilassa).
— No? kysyi vanhus, puhaltaen paksun savupilven suustaan, kun näki puolisonsa laskevan kirjeen kädestään.
— "Älskade Sebulon" — rakas Sebulon… nyyhkytti ruustinna liikutettuna ruotsiksi, ja nousi taputtamaan miestänsä hartioille — luuletko etten minä ole nähnyt, kuinka sinä olet kärsinyt? Varsinkin noina saunailtoina… Kuinka se minuun on julmasti koskenut! Ja monta kertaa olen jo aikonut tuoda esiin sen konjakkijäännöksen, joka seisoo sokerikaapissa… Mutta en ole uskaltanut… En ole puhunut mitään, kun olen peljännyt että sinun tulee vielä vaikeampi olla… Minähän heti jo alussa olin koko raittiuslupausta vastaan… Vaan nyt minä heti menen hakemaan sinulle sen jäännöksen…
— Ei, ei, rakas Lisbeth! mitä sinä nyt…? keskeytti rovasti yhtäaikaa hellänä ja kauhistuneena. — Eihän kirjeessä siitä mitään seisonut. Minä en maista pisaraakaan, jos nyt tuot!…
Ruustinnan täytyi siihen tyytyä. — Se Orpo on viisas poika, tuumi ukko sitten astua köpittäessään puolisonsa jäljessä huoneiden läpi illallispöytään.
— Niin, paljon viisaampi kuin sinä, Sebulon kulta, sanoi ruustinna leikillä.
— Ja ajatteleppas: hän on itse ehdoton raitis ja soisi minulle kuitenkin totilasini, jatkoi rovasti. — Sitä eivät kaikki tekisi.
— Kuka sinulta hennoisi kieltää? hymyili ruustinna. — Minusta totilasi aina on pukenut sinua, Sebulon. Minä en ymmärrä kuinka tytöt ja se rakas Aamos…
Sissi, joka istui jo edeltäpäin illallispöydässä tutkien pitkää riviä kihlattuja Uudesta Suomettaresta, ei voinut kyllin ihmetellä nähdessään vanhusten tulevan ruokapöytään niin iloisina ja reippaina.