Näin puhui vanha rovasti vapisevalla äänellä ja miettiväisinä kuuntelivat vieraat. Mutta kaikista hauskinta oli nähdä setä Meesakin naaman taas peittyvän sillä auringonpaisteella, jota siinä ei oltu nähty siitä asti kun rovasti häneltä totilasinsa kielsi. Nyt hän yhtaikaa nauroi ja murisi partaansa. "Enkö minä sitä sanonut, että voisihhan ukko ainakin minun kanssani panna jalalle? Enkö minä sitä sanonut että ukko hulluttelee — hänhän ei ikinään ole ollut hutikassa? Ja enkö sanonut että antaa nuorten juoda siirappivettä, mutta että me vanhat saamme mennä hautaan totilasit kourassa. Pah! ha ha…" Ja ilta vanhassa pappilassa päättyi mitä viattomimpaan, mitä kodikkaimpaan totinjuontiin.
"Mikä virkamies sitä työ outta?"
Voi voi sentään meitä kaikellaisia kynän pyörittäjiä ja laulun palvelijoita, jotka olemme lähteneet elämän läpi taivaltamaan ilman arvomerkkiä rinnassa ja kuvernöörin tai piispan lupakirjaa taskussa, siitä että me jotakin olisimme! Mitä auttaa se meitä että meidän aivoparkamme ovat täynnänsä kaikellaista haavetta ja hapatusta, kun kukkaro kuitenkin on surkean tyhjä eikä ole meillä mitään kunnioitettavaa virkanimeä sen tyhjyyden peitteeksi? Muut ne ovat nimismiehiä, pappeja, lukkareita tai vähintäänkin metsäntarkastelijoita, jokaisessa pitäjässä, ja niiden persoona levittää aina ympärilleen jotakin laillisuuden tuoksua, joka hyvin pistää sieramiin meille, joista ei sitä tuoksua lähde, ja jotka sentähden tunnemme itsemme usein niin köykäisiksi kansalaisiksi tämän rakkaan yhteiskuntalaitoksemme kivisillä portailla.
Niin, jospa minulla olisi ollut edes tuhannen markan vakinaiset tulot ja olisin saanut itseni esittää jonkunlaisena "herrassyötingin-apulaisena" tai vaikkapa rehellisenä sankalaseilla varustettuna kiertokoulun-opettajana, jota kunnioittaen koulumestariksi sanotaan, niin minä toden totta monta kertaa olisin tuntenut itseni onnelliseksi tämän maailman raitilla, vaeltaessani kuni Jerusalemin-suutari ympäri kotipitäjääni, koettaen polkuhinnasta myyskennellä talonpojille "Limperin Jannea" ja muuta sellaista kansaa sivistävää kirjallisuutta… Tosinhan minua muutamat ovat sanoneet kirjakauppiaaksi — jumalaparatkoon ehkäpä kolportööriksikin seljän takana, — kun sitä vastoin toiset ovat puhutelleet "rouvastin poijaksi" tai paljaalla ristimänimellä, mutta juuri tämä nimityksien hirveä epävakaisuushan se minua on surettanut, ja sehän se minulle on paljastanut koko alhaisen alastomuuteni, ettei minulla ole tuota pysyväistä arvonimeä syvien rivien huulilla.
Toden totta: ajatelkaas nyt minun asemaani, kun tällaisella kansansivistysretkellä istun jossakin sydänmaan pirtissä ja innokkaasti yksinkertaisella järjelläni selittelen perustuslakien pyhyyttä, ja juuri kun luulen kuuntelijoiden kaikella sielullaan kiintyneen tähän tärkeään asiaan, — yhtäkkiä minut keskeytetään, ja minä kuulen jonkun joukosta mitä leveimmällä ja viattomimmalla uteliaisuudella kysyä tokasevan:
— Mikä virkamies sitä työ outta?
Se on kuin kylmää vettä tietämättä kaadettaisiin niskaan, ja semmoinen kysymys polttaa ja paleltaa sitä pahemmin, kun juuri on uskonut oman persoonansa arvon olevan sangen kaukana ulkopuolella tätä isänmaallista tehtävää. "Mikä virkamies sitä työ outta?" Niin, jospa siihen voisi yhtä luonnokkaasti sekä nopeasti ja vähääkään valehtelematta vastata — aivan niinkuin sivumennen, ja sitten tyynesti jatkaa puhettaan —, mutta kun se noin äkkipäätä paiskataan vasten naamaasi, — ja asia on arkaa laatua, niin totta-tosiaan siinä joutuu, pahasti hämille, ellei sittenkin turvaudu hätävalheeseen, joka taas sydäntä hävettää ja josta voi olla arveluttavia seurauksia. Sillä mennäppäs sanomaan tälle sydänmaan rahvaalle että olet esim. "kirjailija", mikä muka on semmoinen mies, joka itse kirjoittaa kokonaisia kirjoja, niin kyllä he tosin suu seljällään jäävät vastaustasi ihmettelemään, mutta sinun elämäntointasi eivät he sittenkään ymmärrä, eikä sinun tarvitse toivoakkaan että nyt muka olisit jonkun arvonimityksen itsellesi hankkinut. Ja jos taas itsetuntoisella sisällisellä ylpeydellä koetat väistää kysymystä vastaamalla että: "en ole mikään virkamies enkä siksi ehkä koskaan tulekkaan", niin heidän silmänsä välähtävät, heidän ohuet huulensa värähtävät, ja vanhojen päät tärähtävät, ja — saat olla varma siitä että he salaisesti sinua halveksivat. Sillä ei se ole ihminen eikä mikään semmoinen herra, joka ei ole virkamies! Hmhyh — rouvastin poika eikä tule pappia, ei lukkaria, ei valtesmannia, ei lantmeetaria, ei vosmestaria… mikä se semmoinen on? Ei kai se oo oikein täysijärkinen tämä pappilan nuori herra… Kuuluuhan tuo raaka talonpoikai alamailla toisinaan saavan poikansa papiksi, vaan tämä ei sano rupeavansa… kai se hyvinkin rupeaisi, jos pystyisi…
Tähän tapaan kulkevat ylimaalaisen ajatukset, kun hän on saanut kuulla ettet ole mikään virkamies. Minä olen hädissäni väliin sanonut itseäni koulunopettajaksikin (qvem Juppiter odit), mutta olen selvään huomannut että semmoinenkin, mukamas virkanimi, ei paina enempää kuin tyhjä semmoisten nimien rinnalla kuin nuot "pastori", "kanttori", "valtesmanni" j.n.e. Jos taas joskus itserakkaudessani olen tullut vetäneeksi esiin sen laihan tittelin, jonka akateemia minulle kerran tuli antaneeksi, niin on kotvasen kuluttua sama henkilö laatinut minulle uuden kysymyksen, että "no outtako työ sitten käynynnä sitä papinkoulua?", johon kysymykseen taas on täytynyt juurta jaksain vastata. Eikä se suinkaan olisi entistä kovempi isku, jos minulta jonakin päivänä yksi niistä viisaimmista kysäseisi niinkuin entiseltä kandidaatilta että "milloinkas siitä maisterista tulee ylioppilas?", joka arvo, jos minua todella siksi sanottaisiin, olisikkin melkoinen kotipitäjäni kansan silmissä. Sillä oikealla maisterilla ymmärretään täällä ainoastaan sellaista nuorta miestä, joka vähintään yhden kerran on nähty seurakunnan saarnastuolissa, olematta silti sielunpaimeneksi vihitty. Mutta minä, viheliäinen syntinen, en ole vielä kertaakaan saarnannut.
Suloisessa muistossa on minulla ensimmäinen ylioppilassyksy, jolloin kiersin kinkereillä pitäjän apulaisen ja lukkarin seurassa, ja paljastaan siitä että sangen papillisella arvokkaisuudella ja teoloogisella varmuudella (vaikka en vielä silloin ollut "pikkuteoloogiani" suorittanutkaan) tein lapsille kysymyksiä kaikista kuudesta pääkappaleesta — siitä saavutin "maisterin" arvonimen. Mutta, oi voi, niin katoo mailman kunnia; perästäpäin sain näet kuulla että tuo arvonimitykseni oli niin helposti annettu minulle vain siksi, että minua oli luultu — erääksi toiseksi, joka oli jumaluusopin ylioppilas ja oli joskus saarnannut kirkossamme. Vaan kaikissa tapauksissa olin silloin saanut maistaa, miltä tuntuu, kun talonpoika pitää jotakin jonakin.
Se "joku" on jonkunlainen riemuporttien lävitse vaeltava sankari. "Hän kulkevi kuin yli kukkien…" tekisi melkein mieleni siitä laulaa. Ainakin hyppää tai hyppyytetään hän helposti yli niiden vastoinkäymisten, joita me muut saamme kärsiä, joita ei pidetä "jonakin". Häntä puhutellaan kunnioittavasti, häntä syötetään kunnioittavasti, häntä saatetaan ja opastetaan peninkulmien matkoja, häntä kiitetään tyhjästäkin; kaikki mitä hän sanoo, huomataan tavallista merkillisemmäksi, sanalla sanoen: häntä kohdellaan kunnioittavasti. Ettenkö kadehtisi sellaista kunniaa? — Sepä tietty.