Ja mitä sitten jos akkaväki jossakin paikassa olisi taipuisa minuakin nimittämään arvonimellä, kun ukkoväki samassa paikassa heti tekee sen kaikista kauneimman kysymyksen että "taitaa teillä olla isokin palkka vuodessa?" "Isokin!" Kun ne edes asettaisivat kysymyksensä vähän vaatimattomampaan muotoon, kysyisivät esimerkiksi että "onko teillä minkäänlaista palkkaa?" niin olisi siihen varsin mukava vastata että "ainahan sitä jonkun kipenen saapikin kun sattuu…" Mutta näin jyrkkään kysymykseen on vaikea löytää vastausta, joka samalla tyydyttäisi kysyjää sekä vastaajan rehellisyyden tuntoa… Täytyy sentähden vastata noin ylimalkaan ja vähän hämärästi, sillä eihän tässä viitsi ruveta selittämään tuota kirjailija-ammattiaan tai että se Verner Söderström siellä Porvoossa maksaa hyvistä runovihoista aina tuhannen markkaa…
Ei, ei! Me kaikellaiset kynänpyörittäjät ja laulun palvelijat jäämme kuin jäämmekin tyhjäntoimittajiksi erämaan asukasten silmissä niin kauvan kuin meillä ei ole valtionvirkaa ja vakinaista palkkaa, jonka me rehellisesti voimme uteleville maalaisillemme ilmoittaa.
Monta kertaa on tosin minun sielussani noussut kapinallinen sappi väittämään että "mikä huonompi ihminen minä silti olen Jumalan edessä, vaikka ei minulla virkaa olekkaan?"… Mutta olen nähnyt että vetoaminen sisällisiin seikkoihin ei muuta niiden mielipidettä, joille kaikki ulkonaisuus jo on jotain "sisällistä" ja veriin mennyttä.
Susi syököön sentään! Minähän rakastan kotipitäjäni erämaan lapsia, mutta pitääkö minun pyrkiä virkamieheksi siksi, että hekin minua vastaan rakastaisivat? Sillä aina kun milloin taas lähden sydänmaita astelemaan, repeää se vanha haava sielussani tuohon leveään, hyväntahtoiseen kysymykseen, joka kuuluu: "Mikä virkamies sitä työ outta?"
(1899)
Ilta Krimmissä
On kesäinen ilta Krimmin etelärannalla. Ihanasti vaipuu polttava aurinko hopeanhohtavien tunturien helmaan. Kullanpunertavat pumpulipilvet heittävät valoaan Mustanmeren pintaan, jonka ulapalta keinuvat maininkiaallot hiljalleen huuhtelevat sileäkivistä rantaa. Ne ovat lämpöiset nuot aallot, joissa delfiinit leikkiä lyövät ja lasikirkkaat medusat paisteessa kimmeltelee. Suloisesti kantaa ja keinuttaa suolainen laine hentohermoista ruumista, joka uinaa kuni pehmeillä untuvapatjoilla. Kaunis Demerdshi-vuori leipää sinervän autereharson peitossa. Se on hiukan alakuloinen, mutta mahtava Tshatyrdag-tunturi hehkuu yltyleensä ilon tulisessa ruskossa… On kuni siellä jailan päällä alkaisivat taivaan paraatiportaat, ihmeellisen, äärettömän riemun ruusuiset portit, ikuisen kunnian kultaiset kynnykset… Niiden takaa hymyilee itse totuus, aukenee kaiken salaperäisen aavistus… Onko se muinaiskreikkalaisten jumalain Olympos vai Muhamedin lasten paradiisi?…
Värit sammuvat — pian pimenee etelän hempeä ilta. Taivaan reunalla syttyy suuri kirkas tähti, outo pohjolassa; kuu nousee yli Kastell-vuoren ja pilkistää tummien sypressien lomitse. Viheriät viinitarhat peittyvät hopeaiseen valoon. Satakieli Ajuderén laaksossa lentää saarnipuuhun ja alkaa lievästi laulaa. Sen hilpeään liverrykseen liittyy pieni yöpöllö, jonka kainossa äänessä värähtelee hieman kuni pohjoismaista surumielisyyttä: "spljuu — spljuu!" panee se, ja sen ääni on yksitoikkoista. Sitä säestävät miljoonat sirkat, etelän intohimoiset hyönteiset, joiden kimeä lemmensirinä soi taukoamattomana säveljaksona läpi koko yön. Satalukuinen sammakkokuoro pienen Ulu-Usen virran suistamossa lisää voimakkaasti tätä yhteistä serenaadia. Mustameri hiljalleen aaltoilee, — jollei olisi kuutamoa, välkähteleisi sen vedessä fosforivalo kuin timantti. Ilma on tukahduttavan kuuma… Tämä on nyt Krim, se ihmerikas seutu, jota lääkärit niin kehuvat ja josta runoilijat oodeja laulavat. Ja tämä on se Krimmin mailmankuulu ilma, jota keuhkoihini hengitän — kuinka sitä ylistäisinkään? Se on kevyt kuin höyhen, joka tuulessa lentää, se on pehmyt kuin pumpuli, joka hennosti haavaa hivelee! Se on läpikuultava kuin avaruuden enkelin sinervä siipi ja lempeä kuni itse jumalan silmä, joka untuvapilvistä katselee…
Kuljen pitkin meren rantaan. Turkkilaisten kampelankalastajain teltasta loistaa hauska kynttilän hohde; jos kurkistaa sisään katon rajasta, näkee mustaverisiä kasvoja ja tulipunaisia tupsulakkeja. Venäläinen troikka pölistää pitkin tietä, — laulu heläjää, tiuvut helisee. Uljas tataari, Krimmin kirkassilmäinen, kähärätukkainen ruhtinas, ratsastaa uljaalla hevosellaan ylpeästi sitä vastaan. Tien mutkassa märehtii pari uupunutta puhvelihärkää, vuoritataarien ikeenalaisia halkojuhtia. Kaukana meren ulapalla liikkuu punaisia ja vihreitä pilkkuja: se on joku suuri laiva, joka kyntää aaltoja Odessasta Kaukaasian rannoille. Tugär, mustalainen tuttavani, jolla on jättiläisviikset, seisoo satamalaiturilla ja seuraa laivan sivukulkua suurilla, mustilla silmillään. Tataarilaiskylältä kuuluu hilpeätä hälinää ja harpun helkytystä. Itämaisen-kapeilla kaduilla istuskelevat kauppiaat myymälöidensä kynnyksillä; se on koko kansojen ja uskontojen sekamelskaa: tataareja, venäläisiä, bulgaarilaisia, tshekkiläisiä, juutalaisia, karaiimeja, armeenilaisia, kaukaasialaisia… Konstantinopolilaisen kahvilan punaisilla sohvilla istuskelee turkkilaisia ja Vähän-Aasian kreikkalaisia. Kauvempana noissa kaukaisissa huviloissa, joista kantautuu korvaan pianon säveleitä, asuu saksalaisia ja ranskalaisia. Kaduilla ei näe muhamettilaisnaisia, — ne pysyvät visusti muuriensa sisällä, mutta kurkistelevat uteliaina aitojen raoista. Korkealla, avatussa ikkunassa istuu tataarilainen neitsyt: kullattu kukkalakki päässään, kalliit kultaraha-käädyt kaulassaan sekä katselee miettiväisestä läpi silkkiäispuiden. Sitä raukkaa! Uskonnollinen laki kieltää ankarasti häntä poistumasta ulos pihasta, ja hän tottelee… Hänen nuoremmat siskonsa ovat vielä lastenkirjoissa ja saavat juoksennella portin edessä. Siellä ne nauraa tirskuvat, pienet samettilakit päässään. Yksi tulee hyvin totisena kaivolta kantaen saviruukkua olkapäällään. Tataarilaistyttöjen sysimustat hiukset ovat värjätyt kullanruskeiksi ja punotut kymmeniksi hienoiksi palmikoiksi; sormien kynnet heillä ovat niinikään värjätyt punasenruskeiksi. Tämä on heistä korkeinta kauneutta.
Kuu on sillävälin kiivennyt yli Babugan tunturin huipun. Aluston'in tuhatvuotiset linnanrauniot seisovat juhlallisina kuutamossa vieden katselijan mielikuvituksen kauvas muinaisiin aikoihin. Niitä on kaksi kivistä tornia ja ne ovat Justinianus keisarin ajoilta. Jos ne ihmiskielellä puhua osaisivat, mitä kaikkea niillä olisikaan kerrottavana siitä kansojen temmellyksestä, mikä niiden ympärillä tuhannen ja kolmensadan vuoden kuluessa on riehunut? Mutta nyt ne seisovat mykkinä eikä kukaan niistä välitä. Sic transit gloria mundi! Muinaiskreikkalaisten marmoritemppelit Krimmillä ovat maahan muserretut, genualaisten valloitushuudot Kastell-vuorella ovat aikojen aaltoihin tukehtuneet. Kansa kansan perästä on tässä riuhtonut, taistellut ja elämöinyt, — ja nyt huutelee sokean minareetin huipusta mulla, muhamettilainen pappi, arabiankielellä kutsuen tataareja myöhäiseen iltamessuunsa. Mutta tataarinkin isäntävallan päivät ovat päättyneet, ja venäläisen kirkon kullattu vinoristi kiiltelee jo kirkkaasti toiselta puolelta tuhatvuotisia torneja…