On jo myöhäistä. Jos sinua huvittaa, riisukaamme sandaalit jaloistamme ja käykäämme lakkipäin sisään islamilaiseen temppeliin lopettaen krimmiläisen iltamme sillä omituisella tunnelmalla, minkä synnyttää tuo matalahko, kynttilöillä heikosti valaistu muhamettilainen kirkko, mullan mylisevä messu — jossa on mystillisiä pausseja — sekä tuo kirjavilla matoilla sukkasillaan kantapäidensä varassa kyyköttävä, nöyrästi pyllistelevä, turbaanipäinen seurakunta. Ja vaikka tämä kaikki oikeastaan onkin surkeata katseltavaa, niin lohduttakaamme itseämme sillä, että nuot miehet, jotka määrätyt kerrat vuorokaudessa taivuttavat ruumistaan Mekkaan päin ja suutelevat maata, vakavasti uskovat kuolemansa jälkeen pääsevänsä siihen paratiisin iloon, jossa virrat juoksevat mantelimaitoa, jossa levätään suloisten puiden siimeksessä ja jossa taivaalliset kaunottaret ikuisesti heitä palvelevat…
Sypressi ja Koivu
Se on kyllä totta että etelän pyramiidi-sypressi on koko komea puu — mutta en vain minä siihen rakastuisi! Minun ensi lempeni pohjoisen kotimaani neitseelliseen koivuun pysyy järkähtämättömänä ja kestää lujasti kaikki etelätärten tuliset houkutukset. Voin tosin runollisessa haaveilussani virittää hymnejä myös etelälle ja laulaa esimerkiksi että: "oi Krimmin hempeä tuulonen, mi rannoilta Bosporin liidät, kuinka suloisesti suhisetkaan sinä Partenitin libanonilaisissa seedripuissa!" — mutta tuo on imelätä teeskentelyä, ja itse asiassa veisaan minä viisi kaikista näistä Krimmin koreuksista, olkoot ne sitten kuinka kuuluisia tahansa. Niin kohta kun käteni sydämmelleni lasken ja itseltäni kysyn: "onko tämä nyt todella sinusta niin hurmaavaa?" kuuluu rehellinen vastaus: "muotia, poikani, pelkkää muotia vain!" Siitä minä tiedän että rakastan enemmän Suomeni yksinkertaista koivua ja sen korkeata korpikuusta kuin etelän keikarimaista sypressiä tai Libanonin seedriä…
Kuinka paljon, paljon onkaan täällä sellaista, mikä ei minun pohjoismaalaista vertani viehätä! Minä tahtoisin levätä pehmeällä nurmella, raittiin vesilähteen viileällä reunalla, lehväisen ritvakoivun alla: — ei ole nurmea, ei ole lähdettä, ei ole lehväistä koivukultaa. Minä tahtoisin soudella sukkulavenheellä pitkin hopean-vipajavaa virran suvantoa ja nousta johonkin leppärantaiseen saareen: — ei ole venhettä, ei ole virtaa, ei ole leppärantaista saarta näillä Mustanmeren ulapoilla aalloilla. En tunne oikeata kesää sielussani, en tunne sitä vieraalla maalla. Mitä tuntenenkin, se lienee jotakin muuta… Kaipaan kovasti kotijärveni rannan hienonvalkoista hiekkaa, ikävöin suuresti suomalaisen salon sametinpehmoista sammalta: — täällä on tanner niin rikkauttaan kova ja kipeästi koskee se avoimeen jalkaan… Ennen kaikkea kiusaa minua tämä hirveä kuumuus, joka herpaisee sielun ja raukaisee aivot. Täällä paahtaa pomottaa aurinko miltei keskeltä taivaan kupua, tuo hoikka sypressi ei varjoa tarjoo, ja kalkkiperäiset tiet pölisevät kuin jauhohinkalot niin että on läkähtyä…
Ei, ei! Ei ole vilpoisen Pohjan lapsesta etelättären hehkuvaan helmaan. Luonnon korkean rikkauden hän mielellänsä tunnustaa — sydämmensä yksinkertaista rakkautta ei hän täällä tunne, ja kylmin silmin, puristetuin huulin katselee hän huoaten etelän kaikkea loistoa…
(1901)
Sokea tyttö
Kaukana sydänmailla, monien peninkulmien päässä kirkolta, synnytti eräs köyhän torpan emäntä tyttölapsen, jolle kinkerikasteessa pantiin nimeksi Kaisa. Ei saanut tämä lapsi paljon iloita edes erämaan auringon paisteesta, sillä jo viisivuotiaasta saakka tuli se, tuntemattomalla tavalla, sokeaksi. Silmät jäivät tosin auki, mutta tyttönen ei niillä enää mitään nähnyt. Näkemättä jäivät kotipihlajan livertelevät lintuset ja veikon veistämä väkkärä pirtin katolla, näkemättä kotilahden peilikirkas pinta kesäisinä iltoina ja taivaan haalea sini, tähdet ja revontulet talvella, kaikki se luonnon ihmeellisyys, mikä herättää ihmissydämessä pyhiä ja puhtaita tunteita. Näkemättä jäivät myös kirkko ja pappi, nuot erämaiden merkillisyydet, joista isä ja äiti olivat lapselle maininneet, luvaten ottaa pikku Kaisan kerran mukaansa sinne, jahka hän vähän isommaksi varttuisi. Mutta sokeaksi tultua ei tyttöstä kirkolle mukaan otettukaan, vaikka kuinka sitä rukoili aina, kun muut sinne hankkiutuivat.
— Eihän Kaisa sinne pääse, kun ei mitään näe — sinne on pitkä matka ja hankalat taipaleet — lapsi vain lankeileisi liukkailla suoportailla…
Näin sanottiin tytölle ja muut ne vain sinne lähtivät, kirkolle. Kaisa rukan täytyi aina jäädä kotipirttiinsä itkemään. Kun oli aikansa itkenyt ikäväänsä, tyytyi vihdoin siihen että sai leivänpalan käteensä ja kissan syliinsä kehräämään…