Näin kuluivat lapsuuden vuodet.
Vasta rippikouluikään tultua tuotiin sokea tyttö taluttamalla kirkonkylään. Toisten tyttöjen ääneen lukiessa oli hänkin oppinut katekismuksensa ulkoa.
Rippikoulussa oli hän kaikkein parhaimpia. Älysi enemmän kuin muut ja taisi järkevästi ja itsenäisesti vastata kirkollisiin kysymyksiin. Sentähden nuori pastori otti hänet erityiseen huomioonsa sekä ehtoolliselle päästön jälkeen puuhasi Kaisan sokeain opistoon toisen läänin kaupunkiin.
Aivan uusi sielunelämä avautui nyt erämaassakasvaneelle sokealle tytölle. Paitsi sitä että hän opistossa kehittyi ihmeellisen taitavaksi käsitöiden ja korukapineiden tekijäksi, oppi hän myös ymmärtämään, mikä oli hänen isänmaansa, josta kuva kuvan perästä painui hänen sydämmeensä kansallisten laulujen ja runojen kautta, joihin hän suuresti mielistyi. Ja oppi hän myös aavistamaan, mikä on koko ihmiskunnan valistus: rehellinen työ, puhtaus, nöyryys. Työ ja kauniit laulut ne tuottivat hänelle ihanaa iloa, mutta hänen henkensä pohjalla asui lohduttamaton suru: "miksi muut näkevät, mutta minä en?"
Neljä vuotta sai sokea tyttö näin kellittyä kaupungin koulussa. Sitten täytyi hänen, köyhyyden tähden, palata kotipitäjäänsä, jonne karttui matkaa lähes neljäkymmentä peninkulmaa.
Kun häntä maantien päästä lähdettiin taluttamaan pitkin metsäpolkuja erämaiden halki, tuntui hänestä tosin suloiselta, kun ymmärsi, että ne olivat hänen syntymäseutunsa hongat, jotka siinä humisivat hänen päänsä päällä, mutta samalla tuntui hänestä kuin olisi häntä viety vankeuteen — henkiseen vankeuteen ja pimeyteen, joka häntä lapsuudesta saakka oli salaisesti ahdistanut. Koti? — niin kyllä, mutta mitä hirveätä tietämättömyyttä, vieläpä raakuuttakin vallitsi talonpojissa täällä kaukana muusta maailmasta! Hänen mielensä paloi elämään, mutta täällä kuni kuoleman varjot häämöttivät hänen sokeiden silmiensä edessä…
Sokea tyttö palasi syntymä-majaansa ja päätti tyytyä kohtaloonsa. "Ei vettä, rantaa rakkaampaa kuin kotimaa tää pohjoinen" — nehän olivat sen suuren runoilijan sanat. Oi jospa hän ijäkseen olisi saanut jäädä sinne laulamaan noita pyhiä runoja! Laulun ja soiton säveleissä oli hän aina unhoittanut raskaan kuormansa: että oli sokea…
Nyt oli hän kotona. Hänen koulussa-oppimiaan töitä katseltiin pienellä ihmetyksellä, hänen hyräilemiään isänmaallisia lauluja kuunneltiin jonkinlaisella uteliaisuudella, mutta hänestä itsestään ei paljoakaan välitetty kotona. "Mitäpä ne herraskoulutkaan sokeaa auttavat, häntä kun ei kukaan huoli akakseen". "Mitäpä tuosta Kaisasta lie hyötyä, se kun ei oikein kykene talontöihinkään" — arvelivat julmat ihmiset.
Ja kuitenkin oli Kaisa kaikista ahkerin, valmistellen aamusta iltaan sukkia, vanttuita ja kaikellaisia sieviä esineitä, joita sitten koetti myöttää kirkonkylän herrasväille, itse ansaitaksensa leipänsä.
Mutta ei ollut sokealle tytölle sallittu edes tätä ainoata työn iloa.