Eräänä talvipäivänä pihaviertä hapuillessaan kompastui hän silppukoneeseen, satuttaen päänsä niin pahoin, että koko toinen silmä luiskahti kuopastaan irti ja jäi verisenä riippumaan ulos… Sydäntä särkevä parahdus pääsi hänen huuliltaan ja kauheissa tuskissa kannettiin hänet pirttiin. Kamala tapaus oli voinut sattua ainoasti sentähden että sokean tytön veli juuri sinä päivänä oli siirtänyt silppukoneen semmoiselle paikalle, jossa sitä ennen ei oltu pidetty. Silmä roikkui pallona ulos, ja sokea tyttö ymmärsi että elämä, tuo hänen elämänsä, nyt oli runneltu. "Herra Jeesus, auta minua onnetonta!" sopersi hän. Mutta ei marttyyrin nimi kovan-onnen lasta voinut auttaa. Surullinen totuushan on, ettei Kristus koskaan voi pelastaa ihmistä ruumiillisista tuskista, ainoastaan henkisestä särkymisestä voi hän meitä vapahtaa. Ei yksikään torpan väestä liikahtanut lääkäriä hakeakseen. Ei kummakaan: olihan likimmäiseen maalaislääkäriin kymmenkunnan peninkulmaa, "Ja mitäpä sille lääkärikään osaisi?" arveltiin vain tyynesti.
Kaisa sai jäädä ilman minkäänlaista hoitoa ja kärsiä äärettömästi. Hän kärsikin kyllä kohtalonsa ihmeteltävällä lujuudella. "Minun pitää kärsiä ja kyllä minä tämän kestän", kuultiin hänen joskus puoliääneensä lausuvan omaa nöyrää ajatustaan. Sairaan päähän ilmausi jonkun ajan kuluttua puhkeama, ja kohta alkoi hän valittaa muistinsa huonontumista, kun ei enää osannut ulkoa kaikkia rakkaita laulujaan. Tämä henkinen surkastuminen kävi hänen sydämmelleen ehkä enemmän kuin kaikki ruumiillinen kärsimys.
Yhdeksän kuukautta sai sokea raukka näin kitua pimeässä erämaassa ennenkuin hänet tuotiin paremmalle hoidolle kirkonkylään.
Silmä oli sillä välin luonnon pakosta vetäytynyt vähitellen takaisin, mutta painunut nyt niin syvälle pään sisään, että siitä oli jäänyt näkyviin ainoastaan sokea, silmäterä.
Hän sai sijansa pappilassa, ja sama nuori pastori, joka ennen oli hänet toimittanut sokeain opistoon kaupunkiin, rupesi nytkin puuhaamaan sairasta tyttöä mainittuun paikkaan. Sokea hiukan ilostui tästä ja näytti toivovan tilansa paranemista…
Hän oli puhdas ja hieno käytökseltään niin että hänestä kirkkoherran neiditkin paljon pitivät. Ja vaikka hänellä usein, neuloessaan pappilan salissa, oli julmat tuskat päässä, ei hänen koskaan kuultu valittavan. Silloin kun kivun kouristukset häntä niin vaivasivat, että täytyi paneutua vuoteen-omaksi, makasi hän hiljaa liikauttamatta jäsentäkään. Hän koettamalla koetti tuottaa ihmisille niin vähän huolta kuin mahdollista itsestään. "Saattepa nähdä, että kyllä minä tämän kestän", kuultiin hänen vakuuttelevan vaikeimmissa vaivoissaan. — Jonkun viikon kuluttua saapui suosiollinen vastaus kaupungista. Se ilmoitti että koska paikkakunnalla vallitsi kova nälkävuosi, niin sokea tyttö otetaan uudelleen opistoon, jossa saa ilman maksua oppia uusia töitä, ja siellä on hän myös tilaisuudessa saamaan lääkärinhoitoa loukatulle silmälleen. Pastori riensi ilmoittamaan ilosanoman Kaisalle. Mutta tämä ei — kumma kyllä — näyttänyt siitä enää ilahtuvan.
Jo kauvan oli tyttö itsekkin peljännyt että kipu, joka silmän loukkauksesta oli syntynyt, puhkeaisi aivoihin päin. Viime aikoina oli hän näyttänyt hermostuneelta ja kärsivältä ja säpsähdellyt pienintäkin kolahtavaa ääntä. Samana päivänä, jona posti vihdoinkin toi matkapiljetin hänen pääsyänsä varten opistoon, sattui sokea seisomaan keittiössä, juuri kun eräs pappilan piioista pudotti astian käsistään. Rämähdyksen kuullessaan parahti sokea tyttö kuin piston saanut ja alkoi hurjasti pyöriä ympäri lattiaa, huudellen mielettömiä sanoja…
Hän oli tullut hulluksi.
Tosin hänet vielä hellällä hoidolla saatiin vähän tointumaan, mutta jo seuraavana aamuna uudistui raivokohtaus. Senjälkeen alkoi niitä tulla joka päivä, ja päähän ilmestyi omituinen nytky-tauti. Päivä-päivältä tuli hän pahemmaksi ja näytti lopulta kokonaan kadottavan järkensä valon. Jos hän ei olisi ollut umpisokea, olisi hän raivoissaan voinut ehkä tehdä hirmutöitä. Mutta näkemättä ketään hän turhaan riehui aseineen, minkä milloinkin sattui käteensä saamaan. Rengit pirtissä tahtoivat hänet sitoa köysiin, mutta pappilan neidit eivät sitä hennoneet. Sokeain opistoon ei Kaisaa siis enää voitu lähettää. Sääliväiset ihmiset kirjoittivat lääkäreille kysyen neuvoa tytön puolesta. Mutta pääkaupungin lääkäreiltä ei tullut mitään vastausta. "Kukapa siellä sivistyneessä mailmassa joutaisi ajattelemaan jotakin hullua talonpoikaistyttöä kaukana erämaassa? Pitäkööt itse huolen hulluistaan".
Kun vihdon saapui vastaus joltakin oudon kaupungin lääkäriltä, joka kirjoitti olevan toivoa tytön parantumisesta, jos tämä heti toimitettaisiin kaupunkiin erityiseen hoitoon, päätettiin Kaisa lähettää lääninsairaalaan. Jo seuraavana päivänä postin saannin jälkeen kannettiin tyttö rekeen, ja saatiin hänet vaivalla siihen asettumaan hoitajattarensa, vanhan vaimonpuolen viereen. Kun hevonen nykäsi reen liikkeelle, näytti sairas hämärästi tajuavan, että häntä vietiin pois ja sanoi: "kiitoksia nyt minun hoitamisestani!" Mutta jo seuraavassa hetkessä yllätti hänet hulluus, ja laulaen nurinpäisillä sanoilla "Riennä, nouse suomenkieli…" nähtiin onnettoman tytön vierivän ulos pappilan pihasta.