Matkaa kaupunkiin oli 21 peninkulmaa. Alussa matkaa hän kerran pääsi karkaamaan. Vaikka hän syömättömyyden tähden oli käynyt aivan heikoksi, riuhtasi hän itsensä äkisti reestä ja läksi hurjasti juoksemaan takaisinpäin. Kyytimies sai hänet vihdoin kiinni kinoksesta ja kantoi rekeen. Taloloissa käytäessä tuli hänelle väliin raivonpuuskia, jolloin hän repi vaatteitansa tai riisui itsensä alasti. Loppumatkalla tapasi hänet äkisti kiihkeä ruokahalu, jolloin hän söi kuin eläin ja vahvistui. Kaupunkiin saavuttua pantiin hänet jonkun väärin-ymmärryksen takia — suoraan houruinhuoneeseen.
Huolimatta asiaa selittävästä kirjeestä ei hänen silmiään edes tutkittu, eipä edes luettu selitystä, niin että olisi tiedetty hänen loukanneenkaan silmäänsä. Niin täytyi sokean tytön jäädä houruinhoitolaan. Kerran kävi oma isänsä markkinamatkalla häntä tavottamassa, mutta ei päästetty näkemään tytärtään. Jonkun kuukauden perästä saapui virallinen ilmoitus, että tyttö ei enää tule sen paremmaksi kuin on hoitolassa tullut ja että hänet pitää kunnan kyydillä noutaa kotiaan.
Taas tuotiin Kaisa erämaan korpien poveen. Siellä hän nyt elää kotonaan. Mutta hän ei ole enää entinen. Järkeen on jäänyt ikuinen vamma; hän ei muista enää omaa elämäänsä. Opistolla saatu sivistys on kuin pois pyyhkäisty, ja puheensa on liiaksi rääkätyn sielun väritöntä puhetta. Elämän kipinä läähättää hänessä vain kuni heikko tuli lampussa, josta sydän on öljyn kuiviin imenyt…
Tämä on yksi elämän tarina monien muiden joukossa. Tuhansia yhtä surullisia kätkevät Pohjois-Suomen erämaat helmoissaan. Nousee ehdottomasti kysymys: miksi saavat muutamat ihmiset viattomasti kärsiä? Mutta tyydyttävää vastausta ei voi löytää…
Oma koira
Omituista on ensi kertaa elämässään saada oma koira! Se on juhlahetki yksinäisen miehen elämässä. Tuntuupa melkein siltä kuin mahtanee tuntua siitä, joka ensi kertaa tulee isäksi. En näet tähän asti ole saanut tuntea isäksi-tulemisen tunnetta, mutta arvelenpa että on se vähän sinnepäin kuin koiranpenikan omaksi saaminen. Tulee sellainen hellyyden puuska sydämmeni päälle… Ja samalla huolestuttava, kipeästi pureva tunne, vastuunalaisuuden tunne että minä, minä, eikä kukaan muu, se nyt olen tuon levottoman kiehkurahännän laillinen holhooja. Minun pyhä velvollisuuteni se nyt on sen ketteräin käpäläin nousua ja laskua seurata, sen mustaa turpaa tunnustella, sen ruskeisiin, kirkkaisiin silmiin silmäniskuja heitellä, sen valkoista rintaa taputella ja sen pörhöistä, rusevankeltaista selkää silittää. Mutta ei aina hyväillen silitellä, vaan väliin ankarastikin sitä kohdella, torua taitavasti ja lyödä lipsauttaa hienolla varvunvitsalla, silloin kuin se ei tottele, silloin kun se on tehnyt tuhmuuksia. Paljaalla kädellä ei sitä saa koskaan lyödä, muuten se rupeaa kättäni arkomaan eikä tule luokseni kutsuessa. Miksi minä sitä kutsunkaan? Annan sille uuden nimen, koska se astuu nyt kanssani uuteen elämän-vaiheeseen. Ristin sen "Hossaksi" — sen kotipaikan ikuiseksi muistoksi. Hossa seh, Hossa seh! miltä se kuuluu? Pikku Hossa…
Se täytyy panna aluksi nuoraan ja retuuttaa mukaansa kuin ryöstämällä. Kun lähden pihasta, on sen entinen isäntä tullut lapsineen ulos pirtistä lähtöäni katsomaan.
— Nyt vieras viepi meijän Sievin! selittää isäntä lapsilleen.
Lapset katsovat jäykkinä jälkeeni ja nuorin, isän sylissä oleva, pyrskähtää katkeraan itkuun. Minun käy sääli lasten surua, mutta minä lohdutan omaatuntoani sillä, että saavathan aina täällä taloissa itselleen uusia koiria. Ja niin poistun saaliineni koirani kotivaaralta.
Se on ensin kovin kummissaan kuljetuksesta, koirani. Kymmeniä kertoja pyörähtelee se kiihkeästi taaksepäin katsomaan niin kauvan kuin sen kotitaloa näkyy.