— Niin, niin, puhelen minä sille: — heittelehhän nyt ikuiset hyvästit lapsuutesi kodolle…
Se vähän vinkaiseekin ja sinkauttaa hätäisen katseen minun silmiini. Oh, kuinka oudosti se minua värähdyttää tuo penikan katse, jossa on syytöstä ja rukousta… Mutta yhä harvemmaksi käyvät koirani takaisinpäin-pyörähdykset, ja niittyladon vierestä toiselta puolen kotijärveään heittää se viimeisen katseensa kotivaaraansa kohti, joka vähitellen haihtuu avaruuden sineen. Tie lähtee nyt luikertamaan läpi syvien metsien, ja ennen kuin tunti on umpeen kulunut, on koirani jo unhoittanut lapsuutensa kodin sekä virkeällä vaistollaan kokonaan kiintynyt uuteen mailmaansa, joka aluksi, parin viikon ajan, esiintyy sille alituisena rientämisenä talosta taloon, kylästä kylään. Ensimmäisenä yönä se tosin vielä unissaan itkee menetettyä syntymäseutuaan, mutta jo toisena yönä nukkuu se rauhallisesti jaloissani, vieläpä aamun tullen herättää minut viattomalla nuolusuutelollaan… Ja silloin vasta tiedän minä että se tunnustaa minut oikeaksi isännäkseen ja että minä nyt todella olen saanut oman koiran.
(1903)
Sunnuntai-mietelmä
On sunnuntain aamupäivä maalla. Isäni, veljeni ja sisareni ovat menneet kirkkoon… Siinähän ei ole mitään ihmeellistä, sillä isäni ja veljeni ovat pappeja ja tämä on pappila. Ja kuitenkin on se, kun syvemmin ajattelee, sangen merkillistä että ihmiset menevät kirkkoon ja että tuota toimitusta sanotaan _Jumalan_palvelukseksi. Ja se kuuluu minun korvissani niin kummalliselta, kun sanotaan että: Jumalanpalvelus tapahtuu kerran viikossa tai: Jumalanpalvelus alkaa kello 10 ja loppuu kello 1. "Jumalanpalvelus kestää kolme tuntia!" Se ei kuulosta minusta ainoastaan kummalliselta, vaan myös hullunkuriseltakin. Millainen Jumala se on, jota palvellaan kolme tuntia viikossa? Ja miksikä häntä vain kirkossa palvellaan —?
Miksikä nuot ihmiset kirkkoon lähtiessään tekeytyvät tavallista vakavimmiksi ja hiljaisemmiksi, mutta heti kirkosta päästyään puhuvat niinkuin ennenkin, laskevat keveätä leikkiä ja antavat itsestään sellaisen kuvan ikäänkuin olisivat irtautuneet jostakin ikävästä ja raskaasta velvollisuudesta?
Mitä se tuo meidän kirkkokasvatuksemme oikeastaan on? Mitä, jos koko mahtava kirkko-oppi olisikkin jonkunlaista väkevää eksytystä ja erehdystä?… Omaiseni kauhistuvat, kun selitän heille etten enää käy kirkossa enkä tahdokkaan käydä. Monet sanovat minua pakanaksikin, koska en siitä välitä. Mutta minusta juuri tuo kirkossa-käyminen on omalla tavallaan pakanallista. Kaikki nuot ulkonaiset temput — ne ne ovat minua aina vaivanneet. Jo se, etten saa olla yksin, kun suhdettani Jumalaan ajattelen… Jos muut tarvitsevat kirkkoa, niin onko sanottu että minä sitä tarvitsen? Onhan Kristus sanonut ettei Jumalaa palvella käsin-rakennetuissa temppeleissä, vaan hengessä ja totuudessa. Ja että jos tahdot rukoilla, niin sulkeudu oman huoneesi hiljaisuuteen. Ja kuka oli Kristus —? Usea pappi ihan kihisee raivosta, kun uskallan arvella että Kristus oli luonnollisella tavalla syntynyt mies, mutta suuri ihminen, niin suuri sieluinen että häntä siinä merkityksessä on voitu kutsua elävän Jumalan pojaksi. He sanovat minun tällaisella käsityksellä joutuvan kadotukseen, vieläpä tuomitsevat helvettiinkin. Minä olen varma siitä ettei itse Kristus niin olisi tehnyt…
Miksikä pitävät ihmiset niin paljon melua siitä, mitä mikin uskoo tai ei usko? Miksi tapahtuu tulisia väittelyitä esimerkiksi semmoisista pikkuasioista kuin Aaronin sauvasta tai Mooseksen kivitauluista? — siinä määrässä tulisia väittelyitä että jos nuot pyhät esineet olisivat käsillä: toinen löisi toista kepillä ja toinen räiskäyttäisi taululla. Eiväthän tällaiset kiistelyt auta meitä ymmärtämään elämänoppia. Ja miksikä joku niinkutsuttu lahjakas pappi ainoastaan sivumennen saarnoissaan mainitsee Kristuksen rakkaudenopista, mutta ei persoonallisessa elämässään, ulkopuolella kirkkoa, edes liikauta pikkusormeaan auttaaksensa jotakin kärsivää lähimmäistään! Sekö riittää jumalanpalvelukseksi, että kirkossa kerran viikossa tekeydytään hartaiksi ja veisataan kauniita virsiä?…
Siitä syystä minä en rakasta kirkollisia menoja että ne tunnelmillaan vievät minut väärään käsitykseen Jumalan palvelemisesta ja sokaisevat minut etsimästä totuutta. Olisippa se todellakin mukava elämän uskonto, että minä kerran viikossa säännöllisesti hartaana istuisin kirkossa ja palveleisin "Jumalaa" kolmen tunnin ajan! — vaan sitten arkipäivinä ei olisi niin tarkkaa, mitä palveleisin. Täytyy tunnustaa, että valtiokirkko mainion käytännöllisesti on asettanut nämät tunnit ihmisten mukavuudeksi. Mutta olisi sentään varmuuden vuoksi ensin pitänyt kysyä itseltään totuuden isältä, sopiiko hänen astua palveltavaksi alas tekotemppeliin joka sunnuntai kello 10:stä kello 1:teen. — — — — —
(1902)