Omantuntonsa orja
Äiti oli pyytänyt häntä kävelylle kanssansa, mutta hän ei ollut lähtenyt. Oli vain synkästi vastannut:
— Mitäpä iloa siitä olisi kummallekkaan? Minä tuottaisin äidille vain surua pahoilla sanoillani, ja pahat sanat taas tuottaisivat omantunnonvaivoja minulle itselleni. Hermoni ovat tänään ärtyneet…
Äiti oli lähtenyt yksin mitään sanomatta. Aniharvoin pyysikään hän kävelylle, sillä hän oli aina kiinni taloustoimissaan. Tänään oli sunnuntai-ilta eikä sattunut olemaan vieraita. Isä oli edeltäpäin mennyt yksikseen rantaan.
Poika jäi itsekseen kotiin. Katseli ulos ikkunasta metsään ja tunsi tuskaa.
"Olen onnettomin ihminen auringon alla. En rakasta omaa äitiäni! Tahtoisin, mutta en voi. Hän on hyväsydämminen ihminen, minun äitini, puhdastuntoinen, minä tunnustan tämän sisässäni, mutta minä en häntä rakasta, en osaa rakastaa, en osaa edes tahtoa rakastaa… Tämä kauhea suhde painaa sydäntäni kuin helvetti, minä tunnen että olen kuin ulkopuolella kaikkia ihmisiä ja ettei minulla olisi oikeutta edes elää — niin luonnoton on tämä suhteeni äitiini."
Tähän suuntaan kulkivat pojan ajatukset. Lopulta tuli hänen niin paha olla yhdessä kohti että täytyi lähteä liikkeelle. Omatunto sanoi että hänen pitäisi mennä sinne, jonne äitikin oli mennyt, mutta järki tiesi ettei se ole viisasta. Hän käveli edestakaisin autiolla maantiellä, mutta kärsimys ei helpottanut. Tapasi kotinsa hevoset tiepuolessa ja kietoi kätensä varsan kaulan ympäri, painaen poskensa sen pehmoiseen karvaan, puhutellen sitä hellillä sanoilla. Yhtäkkiä hän vaikeni ja jäi miettiväisenä seisomaan samaan asentoonsa nojautuneena varsan kaulaa vasten.
— Kummallinen minä olen, sanoi hän itsellensä: — tätä varsaa niin hellästi halaan, mutta äitiäni kartan ja puhuttelen tylyillä sanoilla. Eläintä hellin, mutta ihmistä loukkaan. Miksi se minussa on näin? — — "Voi minua! kun tunteitani tutkin: enhän ikinä voisi näin painaa päätäni vasten äitini povea kuin vasten tämän pienen varsan kaulaa! Minä olen aina, niin kauvan kuin muistan, tuntenut vastenmielisyyttä syleillä äitiäni. Monta kertaa olisin tahtonut niin tehdä, mutta en ole voinut. Hän on minua suudellut ainoastaan silloin kun olen mailmalle lähtenyt ja taas mailmalta palannut, pitkien aikojen perästä. Minun on täytynyt silloin antaa itseni suudeltavaksi, mutta itse en ole yrittänytkään vastaamaan hänen suudelmaansa, vaikka olen sydämmessäni kipeästi tuntenut että äiti rukka sitä odottaa. Minä en ole koskaan ketään suudellut. Minä voin suudella ainoastaan sellaista naista, jota rakastan, jota rakastan kokonaan sekä hengen että ruumiin puolesta, mutta en ketään muuta ihmistä. Kuinka minä kadehdin niitä, jotka rakastavat äitiänsä ja voivat milloin tahansa heittäytyä äitinsä kaulaan! Sellaisia olen nähnyt ja minä tunnustan että sellainen suhde on kaunista. Mutta miksi minä yksin olen tällaiseksi jäänyt, miksi, miksi, miksi?…"
Onneton poika itki, kun hän tätä ajatteli.
"Ehkä siksi että lapsuudessani olen liian varhain vieroitettu äidistäni ja että minuun siellä mailmalla on tullut paljon sellaista, jota hän ei ymmärrä. Hän ei ikinä ole ymmärtänyt minun omituista sairauttani ja on aina arastellut siitä puhua. Minä taas olen siitä aina tahtonut puhua suoraan ja peittelemättä, mutta hän on sitä hävennyt. Äidin hienotunteisuus on juuri sitä väärää häveliäisyyttä, joka tuottaa turmion niin moneen hyvään kotiin. Hän on tarkoittanut parastansa, mutta antanut huonointansa. Kun minä tämän olen huomannut, on se minussa ensin synnyttänyt surun, ettei äiti osaa koskettaa sisälliseen ihmiseeni, ja sitten vähitellen on minussa kehittynyt häntä kohtaan tuo julma poistyöntämisen tunne, joka ei ole mitään muuta kuin kärsimyksen vuoksi nurinpäin kääntynyt rakkauden tunne. Se on kehittynyt minussa hirveäksi sielun taudiksi, ja kuta enemmän hän nyt koettaa minua lähestyä, sitä enemmän minä työnnän häntä luotani. Tässä ei auta omantunnon ääni, joka minut rikki raatelee ja joka on se raskain taakka mitä elämässäni kannan. Voi minua, voi poikaa joka ei rakasta äitiänsä! Hän tuntee olevansa tuomittu siihen helvettiin, joka polttaa häntä täällä maan päällä eivät haudantakaiset rangaistukset häntä hirvitä, sillä tässä elämässä oli jo kylliksi…"