Ja taas painoi onneton poika poskensa vasten pienen varsan kaulaa. Se katseli häntä veitikkamaisen lauhkeasti silmiin ja tavoitteli leikillä purrakseen hänen kättään. Eläimen terve viattomuus vaikutti nuorukaiseen hyvästi: "Jos olisi terve kuin eläin" hän ajatteli, "niin eivät sielussa raivoaisi nämät pimeyden myrskyt, ja ihminen minussa olisi hyvä."

Metsätieltä kuului askeleita ja puhetta. Nuorukainen säpsähti. "Ne ovat isä ja äiti, jotka tulevat kotiin", Hän piiloutui puiden taa ja antoi vanhusten mennä ohitsensa. Hän näki äitinsä raskaasti nojautuneena isän käsivarteen kulkevan kömpelöin askelin pitkin kivistä tietä. Molemmat olivat he jo vanhuuttaan köyristyneet. Nuorukainen katseli heidän kulkuaan puun takaa ja hänen sydäntään viilsi kuin veitsellä. Hän ajatteli: "Kuinka monta kertaa olen tuntenut omantunnon vaivoja siitä etten ole äitiäni taluttanut käsivarresta, että olen hänet tahallani jättänyt muiden autettavaksi! Miksi, oi Jumalani, on minulle niin äärettömän vastenmielistä ruumiillani häneen koskea?"

Vanhusten askelten ääni hiljeni vitkaan, ja he katosivat näkyvistä. Poika jäi metsään ja istahti kannolle. Puristi käsillään ohimoitaan ja peittäen silmänsä jäi liikkumattomaksi.

"Kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs menestyisit ja kauvan eläisit maan päällä." Tätä raamatunlausetta oli hän satoja kertoja ennenkin miettinyt. "Sentähden ei minulla ole menestystä elämässä, etten rakasta vanhempiani. Ja sentähden en kauvan voi elää. Minulle tulee huono loppu ja se loppu tulee pian. Mutta", jatkoi hän ajatuksiaan hetken päästä: "jos en näin kauheasti kärsisi huonosta elämästäni, niin se todistaisi, että olisin vielä huonompi. Minussa on siis jäljellä vielä hyvän kipuna. Jos en sitä voi puhaltaakkaan suureksi, lämmittäväksi tuleksi, niin voin ehkä varoa, ettei se pääse ainakaan sammumaan, tämä viimeinen hyvyyden kipinä." Ja nuorukainen vähän tyyntyi, että vielä oli löytänyt jonkun kiinnityskohdan elämään. Äsken, kun hän salaa katseli vanhempiaan, oli hän ollut valmis hirttämään itsensä tunnon vaivoissa samaan puuhun, jonka takaa hän äitiään katsoi.

Vasta illan pimettyä hiipi hän kotiinsa. Mutta heti kun hän näki äitinsä, joka ystävällisesti häneltä tiedusteli, missä hän oli ollut, valtasi hänet uudella voimalla tuo onneton poistyöntämisen tunne.

Ja samana yönä hän, kurjuutensa puuskassa, kuitenkin teki minkä teki — —

Ystävämme Polykarpus

Jo koulunpenkillä on hänet huomattu. Pappa oli arvokas mies ja veljet tunnettuja isänmaallisia puhujia. Ja kaikilla tuollaiset komealle kilahtelevaiset akateemiset arvonimet, Se on ollutkin kunnia-asia koko suuressa suvussa, että perheiden pojista pitää tulla vähintään filosofiian-maisterit sekä että heidän sitten pitää koettaa tehdä itsensä jollakin tavalla huomatuiksi yhteiskunnassa. Jos joku ei ole saanut kandidaatti-tutkintoa suoritetuksi, niin sellainen on ikäänkuin pyyhkäisty pois sukunsa kronikoista. Mutta hän, joka on palannut isäinsä majaan tohtorin valtakirja taskussaan, on otettu vastaan ylpeällä riemulla, pappa-ukko on rykäissyt kaikuvalla äänellään: "jassoo — sinä olet nyt filosofiian tohtori!" johon poika heilauttaen tukkaansa vielä kaikuvammin on rykäissyt vastaan että "hömm… joo!" Ja äiti — joku Sursillien jälkeläinen, tuo hiljainen, luja pohjolainen nainen, jonka tärkein tehtävä on ollut synnyttää niin paljon terveitä poikia kuin mahdollista maailmaan — on tervehtinyt tullutta sankaria äidillisillä sanoillaan: "Adolf, vill du int' ha' äggtoddy efter resan?"… Mutta oikeastaan he eivät kukaan olisi munatotia tarvinneet tässä suvussa, sillä heillä kaikilla on isiltä peritty mitä mainioin kurkku, jonka äänitorvi aina pysyy selvänä ja antaa juhlallisen pontevia kajahduksia. Tämän suvun traditsiooneihin kuuluu, että ollaan innokkaita fennomaaneja julkisuudessa, mutta kodeissa viljellään ruotsinkieltä ja pidetään se ehdottomasti kuuluvana sivistykseen. Onhan Runeberg ruotsiksi laulunsa helähyttänyt ja suuri Snellman ruotsiksi puheensa huutanut, selväähän on että ruotsinkielisen kulttuurin pohjalta tässä ponnistellaan suomalaisuuden suuria ihanteita kohden. Pääasia onkin että povessa asuu tuollainen kevätraikas ihanne, josta alituisesti voi rinnan täydeltä puhua, puhua…

Tällaisesta isänmaallisesta suvusta hän oli syntynyt pikku-Posse, joka jo koulunpenkillä huomattiin. Polykarpus oli hänen oikea nimensä, mutta Posseksi häntä kutsuttiin. Oikeastaan ei häntä toverien keskuudessa olisi huomattu muuksi kuin herraspojaksi, mutta opettajat ne hänet ensin merkitsivät. He antoivat heti alussa pikku-Possen tuntea, että kyllä tiesivät, mitä miehiä vanhemmat veljet olivat, ja puhuttelivat poikaa aina vähän erikoisemmin kuin muita poikia. Puhuttelipa rehtori häntä ensi tunnilla ruotsiksikin, joka tapaus herätti tavatonta huomiota supi-suomenkielisessä koulussa. Pian saivat toverit uuden tulokkaan tähden myös nauraa, kun Posse eräällä uskonto-tunnilla kovalla äänellä kertoi, kuinka Mooses särki kultavasikan ja teki siitä "pulveria". Tällainen selitys oli aiheutunut siitä, että poika oli hutiloimalla lukenut läksynsä, mutta ei tahtonut näyttää epävarmuutta vasikka-jutun suhteen, vaan lateli tietonsa umpimähkää. Vilkas hän oli pikku-Posse, herttainen ja sukkelasanainen. Vallatonkin hän oli ja aina valmis pieniin koirankureihin niinkuin terveiden poikien pitääkin olla. Ei ollut harvinaista että opettajan, keskellä tuntia, täytyi katkaista opetuksensa, koska pikku-Possen toinen saapas hurjasti kierteli ympäri luokkaa, tai sieltä, jossa Posse istui, kuului kimeä kiljahdus, taikka liituinen jäniksenkäpälä lennähti vasten ultimuksen poskea. Kyllähän häntäkin muistutettiin siivommin käyttäytymään, mutta ei milloinkaan saatu todistetuksi että hän oli ollut syypää. Ja totta onkin että aina joku muu oli ollut keksinnön tekijä ja Posse ainoastaan kiitollinen välikappale yleisessä metelissä. Aina häntä vedettiin sääristä tai käsistä, ja voimistelutunneilla häntä suorastaan rääkättiin, niin että hän kamalasti parahteli kuin mikäkin marttyyri piinapenkissä. Tähän lienee ollut syynä se, että Posse poikasena oli hyvin hempeä ruumiiltaan, pullovatsainen, keikkaselkä ja vetkula jäseniltään, niin ettei jaksanut nostaa edes omaa painoansa — ja tovereista sentähden oli hirveän hauskaa leipoa häntä kuin tahdotonta taikinaa, pyöritellä häntä pitkin lattiaa tai käyttää häntä kuin höyhenpatjaa alustanaan. Tämä muokkaus, vaikka se näyttikin syrjästä katsoen vähän peloittavalta, teki pikku-Possen terveelle, mutta hemmotellulle ruumiille, kuitenkin sanomattoman hyvää, sillä siinäpä hän vähitellen kehittyi siksi vahvarintaiseksi housunkantajaksi, mikä hän sittemmin aina on ollut. Ja varmaan se, että hän näissä koipien ja käsien kiskomisissa joka päivä huuteli enemmän kuin muut pojat, osaltaan yhä vahvisti hänen äänijänteitään, niin että hän ylemmillä luokilla esiintyi jo tavallista voimakkaampana konventtipuhujana. Priimuksena ei hän koskaan istunut, sillä niitä on aina luokalla sellaisia, jotka kiusallisuuteen asti jännittämällä ahkeruuttaan valtaavat tämän kunniatoimen, mutta Posse ei vielä koulupoikana ollut mikään läksyjen panttaaja, vaikka istuikin aina ihan likimpänä priimusta. Hänelle, kuten kaikille luonnollisille lyseolaisille oli pääasia että nuot viisi ikävää tuntia saataisiin niin pikaisesti kuin mahdollista, mutta kuitenkin onnellisesti tapetuiksi, jotta sitten illalla päästiin suureen kelkkamäkeen tyttökoulun "tipoja" hakkailemaan. Ei Possella ollut vakinaista flammaa, vaan hän seurusteli sen kanssa, joka enin paistoi esiin tyttöparvesta, mutta koskaan ei hänen tiedetä keneenkään pikiintyneen, niinkuin muutamat jo koulupoikina ovat herkät hellimmille tunteille. Läksyt ne olivat Posselle helpoin asia mailmassa, niissä kun vaadittiin enemmän hyvää muistia kuin ajattelemista; tarvitsi vain vähän vilkaista kotoa lähtiessään, ja kaikki luisti liukkaasti kuin öljyllä voideltu, paitsi matematiikka, joka huolimatta toverien avustuksesta silloin tällöin kiikasteli, niinkuin ylipäänsä ihanteellisilla luonteilla, osaksi kai myös sentähden että siinä aineessa tarvitsee itsenäisesti ajatella. Mutta Posse ei antanut sen seikan vähän-vähääkään mieltänsä karvastella, hän oli ylpeä, ja nautti täysin sieluin, koulupojan riemut loppuun asti. Kahdeksannella luokalla, kirjoitusten jälkeen, ilmoitti hän eräänä päivänä tovereilleen että oli "juhlallisesti polttanut Algebraansa kuten muinoin Luther paavin bullan". Tällä teolla oli hän lausunut tulevaisuutensa tunnussanan. Ei matematiikkaa, ei missään nimessä matematiikkaa eikä luonnontieteitä hän tulisi yliopistossa lukemaan, vaan — itämaisia kieliä. Toverit kuulivat tämän kummastuneina, heistä ei kukaan edes selvästi tietänet, mitä itämaisilla kielillä käsitettiin, persiaako, arabiaako vai mitä… — Mutta Posse puheli niistä asiantuntijan varmuudella, ensi kertaa esiintyen ikäänkuin etevämpänä muita. Tottapa hän, jolla veljet olivat viisaustiedeitten vihkimiä, tiesi, mitä varten piti ruveta lukemaan itämaisia kieliä…

Niin matkusti hän muiden mukana Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan, ja saapas lakkasi nyt kiertelemästä toverien käsissä. Veljet olivat vastassa pääkaupungin porteilla ja pitivät nuorimman veikon valkolakki-kekkereissä liikuttavan kauniita tervehdyspuheita; "Posse, sinä olet nyt ylioppilas!" huomauttivat he. "Sinä olet nyt astunut yli elämän portin kynnyksen… tästä portista ovat kaikki suuret miehemme astuneet sisään!…" — Hymm! rykäsi Posse ja kohautti ylpeästi hartioitaan. Tässä juhlassa huomasivat toveritkin vasta todenteolla, minkä puun vesoja heidän Possensa oli. Hänellä oli kaikki edellytykset paisua joksikin… päteväksi henkilöksi. Mahtavat sukulaiset, onnelliset raha-asiat, hyvä ryhti ja terveys, kursailematon käytös, pirteä kaunopuheisuuden kyky, terävä muistinlahja, esteetön ruotsinkielen taito — ja kaiken pohjana mitä kirkkahin auktoriteetti-usko. Sellaisella nuorukaisella on aina ollut mainio menestys ja loistava tulevaisuus.