Ensimmäinen ylioppilaskesä kului kiihkeissä unelmissa. Veljet osasivat kutkutella kunnian kultaisimmasta kantapäästä. "Polykarpus, näytä mailmalle että olet mies!"…
Syksyllä oli Posse ihan ensimmäisiä, jotka saapuivat yliopistoon ilmoittautumaan luennoille. Hän pääsi asumaan mainion miehen perheeseen, sellaisen, joka oli "suuri" ja kuitenkin vielä eli. Ja kandidaattitutkinnon suoritteleminen lähti luistamaan kuin vettä valaen.
Kaikki aineet olivat edeltäpäin tarkasti määrätyt, mikään epäröivä valikoiminen ei tullut kysymykseen kuten niin monella muulla, jotka poloiset akatemiian portaille astuessaan pysähtyvät elämänuraansa hautomaan ja kuluttavat sentakia vuosikausia hukkaan. Possella oli kiitollisia opastajia: likeisiä heimolaisia istuskeli ihan kateederin korkeudessa ja muita professoreja voi hätätilassa voidella veljien maineella ja ruotsinkielellä. Tarvitsi vain kohteliaasti kumartaen mainita nimensä sekä rykäistä kaikuvasti — niin jo heti saivat asiat hyvän alun, ja professorit auttelivat kilvan toivorikasta ylioppilasta ylös laudaatturien korkeita portaita. Vähintään yksi laudaatturi — vuodessa — ja kolmen vuoden perästä seppelöittiin Posse jo oppineeksi viisaustieteen maisteriksi. Hän oli silloin tuskin 21 vuotias. Hänen kandidaattikekkereissään, jotka maksoivat kolmesataa markkaa, nähtiin dosentteja, teologian kandidaatteja, jopa professoreitakin. Puheet, joita pidettiin läpi yön, olivat suurisanaiset. "Minä luulen", lausui eräskin, "että nuori ystävämme Polykarpus, joka tänään on suorittanut ensimmäisen korkeamman akateemisen arvotutkintonsa, on niitä, joka tulee menemään elämässään sangen pitkälle". Sanat "sangen pitkälle" jäivät kaikkien mieleen, syvimmin kuitenkin itsensä illan sankarin. Ja kun hän hotellista kevätaamun koitossa läksi palaamaan asuntoonsa, kantaen kainalossaan kestistä säästynyttä sikaarilaatikkoa, ja eräs juhlasta huumautunut toveri äkkiä huudahti keskellä esplanaadia: "katsokaas pojat Possea, hän kantaa laatikkoa aivan kuin tohtori väitöskirjaansa!" niin tämäkin leikkipuhe mieluisasti hiveli hänen hermojansa. Mutta seuraavana päivänä tavatessaan toverinsa kuultiin hänen kertovan: "arvatkaas mitä tein siitä juhlasta kotiintultuani aamulla? — joo, minä istahdin lukemaan raamattua!" Tämän hän kertoi osoittaakseen, kuinka runollisen ylevään mielentilaan hänen maisterikekkerinsä oli loppunut. Osakunnassa oli hänet jo hyvin huomattu, joka kokouksessa oli hän esiintynyt innokkaana keskustelijana, isänmaallisten iltamain puuhaajana, kansanopisto-asiain pohtijana j.n.e. Jos oli lähetystö lähetettävä jonkun mainion, ruotsiapuhuvan vanhuksen luo kutsumaan tätä kunniavieraaksi johonkin juhlatilaisuuteen, niin lähetystöön välttämättä valittiin Posse. Riidoissa ruotsinmielisten kanssa osasi hän aina esiintyä humaanisena välittäjänä suomenmielisten puolelta niin että hän sillä tavalla voitti vastapuolueenkin suosion, puhellen aina heille kiltisti kahdenkesken ruotsia, mutta julkisuudessa juhlallisesti suomea. Pienessä suomenmielisessä piirissä saattoi hän olla hyvin suutuksissaan ruotsikkoihin, vieläpä haukkua heitä "pässinpäiksikin".
Maisteriksi päästyä kävi osakunta hänelle liian ahtaaksi. Piti välttämättä tulla huomatuksi koko ylioppilaskunnassa… Ja hän antautui täydellä sielunsa voimalla sen asioihin. Siinä olikin paljon puuhaa, laskemista, juoksemista ja huutamista. Jumalankiitos että äänijänteet olivat valmiiksi vahvistetut ja kaunopuheliaisuuden kyky varmalla pohjalla. Ennen pitkää olikin Posse jo hoitokomitean jäsen, ja vielä muutama vuosi lisää hikisessä riehussa — ja hänkin alkoi jo suhteellisessa äänestyksessä saada ääniä ylioppilaskunnan johtomiesten toimiin. Kaikki ihmettelivät, kuinka maisteri Polykarppus niin paljon kerkesi. (Hän oli ruvennut kirjoittamaan nimensä kahdella p:llä veljen mukaan, joka kirjoitti kansallisen leveästi: Roopertti.) Hän oli pedagoogi kolmessa eri koulussa ja kuitenkin hän ehti kaikkiin osakunnan istunnoihin ja juhliin, kaikkiin ylioppilaskunnan sekä sen hoitokomitean kokouksiin, Suomalaisen Seuran iltamiin sekä kaikkiin surusaattoihin, kun joku erinomaisempi yhteiskunnan henkilö sattui kuolemaan. Sitäpaitsi oli hän Y.L:läinen ja mukana sen kukkaiskonserteissa, punssipyräyksissä, rekiretkillä ja kaikilla serenaadeilla, jotka pidettiin jollekkin huomatulle naiselle tai jonkun huomatun professorin huomiota-ansaitsevalle tyttärelle. Toveri-elämään oli hän aina ottanut reippaasti osaa, mikäli se pysyi traditsioonien rajoissa, eikä suinkaan harvoin istunut Kämpissä höyryävä malja nenänsä alla, mutta ei koskaan häntä nähty humalassa. Ajelipa hän toisinaan toverien seurassa sellaisiinkin paikkoihin, joista ei päivänvalossa puhuta, mutta aina tuli hän sieltä takaisin yhtä viattoman punaposkisena ja ylpeänä kuin oli mennessäänkin. Hän vain tahtoi olla mukana näkemässä, miten muut tekevät. "Se on terveellistä nähtävää" selitti hän sellaiselle pelkurille, joka ei koskaan tuollaiseen paikkaan ollut hirvennyt. Kämpissä hän joskus maljapuheiden lomassa saattoi siirtyä jonkun toverinsa viereen, rykäistä arvokkaasti ja tiukasti katsoen silmiin kysäistä: "mitenkäs se on, veli, sinun sielusi tilan laita? Luetkos sinä koskaan raamattua?" Ja hän antoi isällisiä neuvoja yhtä-ikäisilleen tovereille. Hän oli hyvä toveri ja aina aulis auttamaan toista rahalainoilla, hänellä kun ei itsellään milloinkaan ollut rahapulaa. Rahan vippaamisen mukaanhan näet toveri usein arvostellaankin ylioppilaselämämme pyörteissä.
Opettajana kouluissa oli hän aivan mailman mainio. Sellainen metallinkirkas ääni ja kukahteleva kaunopuhelu ei kaikunut turhaan nuorten poikien ja neitosten korvissa. Kun lisäksi tuli alentuvainen kohtelutapa sekä osanotto oppilasten konventti-elämään tai hiihtoretkiin lupapäivinä, niin eipä ollut kummasteltavaa, että semminkin tyttölapset ihan jumaloitsivat Polykarppus-maisteria. "Jalo mies!" sanottiin suomalaisissa oppilaitoksissa. — "Hva' han är söt!" kuiskuttelivat neitoset ruotsalaisissa kouluissa. Ja kun Polykarppuksen-päivä tuli, toivat oppilaat lemmikilleen suuria kukkaisseppeleitä, niin että nuori opettaja ihan oli liikutuksissaan. Ja pelkästä hyvästä mielestä syötti hän silloin ensimäiselle vastaantulevalle toverille, jonka kadulla tapasi, kilon marmelaadeja — mieliherkkujansa.
Mutta korkeammalle, korkeammalle tähtäävät hänen pyrintönsä. Siinä ei ole kyllin että jonakin kauniina päivänä hämmästyttää pääkaupunkia jollakin uudella komealla tutkinnolla ja samana päivänä julkaisee kihlauksensa jonkun pätevän miehen tyttären kanssa — koulu on kuitenkin liian ahdas hänen-moiselleen ja ylioppilaskunnan luottamustoimet eivät ajan pitkään nekään tyydytä, Täytyy nousta sellaiselle viheriäiselle kummulle, että koko isänmaan on pakko katsoa sinne ylös…
Hän on nyt noussut sellaiselle viheriäiselle kummulle! Entinen pikku-Posse on nyt siinä määrin huomattu henkilö että koko maa sen ytimissään tuntee. Kauvan sai hän ensin miettiä, minkä äänen puhaltaisi torveensa, niin että se kajahtaisi kauvemmas akatemiian seiniä. Lopulta hän sen huomasi. Kerran, jossakin puheessa, tuli hän maininneeksi "sisällisen ja ulkonaisen terveydenhoidon merkityksestä kansojen elämässä" sekä sai sitten lukea pääkaupungin lehdissä siitä selonteon, jossa juhlallisesti seisoi: "— — Ja senjälkeen kosketteli puhuja tuota yhteiskunnan suurta kysymystä…" Suuri kysymys? todellakin! Sitäpä hän ei ennen ollut niin ajatellutkaan. Siinäpä asia, josta sopii ruveta äänekkäämminkin huutamaan. Ja erinomaisen kiitollinen ala. Ei yksikään mies koko maassa ennen ollut siitä voimakkaammin saarnannut. Ja mistä syystä ei? Siitä syystä varmaan että kaikki tunsivat itsensä tässä arassa kysymyksessä epäpäteviksi, jokaisella oli jotakin rumaa ja rikkonaista omallatunnollaan. Mutta hänpä ottaa sen elintehtäväkseen! Hän on siihen kuin Jumalan lähettämä välikappale, sillä hänhän on sielullisesti ja ruumiillisesti terve — (mitä pienistä lasten taudeista). Hän on mallikuva muille ja soveltuu sentähden mainiosti moraalisen hygienian apostoliksi. Ja hän rupesi vihellellen tutkimaan, mitä ulkomailla tästä asiasta oli sanottu. Löysikin ihmeen paljon sopivaa kirjallisuutta, rupesi refereeraamaan, suomentelemaan huomattujen miesten teoksia — ja tuli itsekkin huomatuksi. Sitä tulee nimittäin huomatuksi mieheksi sillä tavalla, että rupeaa huomauttelemaan muista huomatuista miehistä, jotka ensin ovat huomauttaneet jotakin huomattavaa kysymystä. Jos ei itsellä ole mitä antaa, niin ottaa mitä muut ovat antaneet ja antaa sen. Se ei suinkaan ole synti, vaikk'ei se ole mikään vahvakaan puoli ihmisessä. Meidän sankarimme ainoa heikko puoli on aina ollutkin se, ettei hänellä ole ollut mitään oikein omaa. Kaikki arvokkaat ajatukset, jotka noissa kauneissa lauselmissa vilahtelivat, olivat haalitut kokoon tuolta ja täältä mailman mainioilta henkilöiltä. Hän oli mestari niitä hyväkseen käyttämään ja tuomaan ne esiin melkein ominaan, niin että harva arvasikaan, mistä ne olivat lähtöisin. Eivätkä ainoastaan ajatukset, vaan myös yksityiset sanat ja lausemuodot. Kaikki, mitä oli kauniin-kilahtelevia sanoja Aatamista alkaen lausuttu auringon alla, tarttui kuin rautanaulalla hänen päällänsä. Sieltä hän niitä sitten tarpeen mukaan irroitteli varastoistansa. Hänen aivokoppansa on täynnä sitaatteja suurilta miehiltä. Niitä hän nakkelee kuin kalamies täkyjä järveen, yhden toisensa jälkeen: kas tuossa… ja tuossa… ja tuossa! Ja kalat uivat syötiltä syötille ja tarttuvat koukkuihin. Näillä sitaateilla hän puolusteleiksen kaikissa vaikeissa kysymyksissä. Jos häneltä kahdenkesken kysyy esimerkiksi että, oliko Kristus hänen mielestään Jumala vai ihminen, niin on hänellä heti suun täysi sitaatteja, joltakin saksalaiselta teologiian professorilta, mutta mitä hän itse sisimmässään ajattelee, siitä ei ikinä selkoa saa. Tai jos häneltä tiedustaa, uskooko hän hebrealaista tarinaa mailman luomisesta, sotkee hän vastauksen taas sitaateilla englantilaiselta Ruskinilta, mutta mahdotonta on onkia hänen omaa mielipidettään. Hän on varovainen näissä kysymyksissä. Vasta sitten kun hän on saanut varmuuden siitä että jonkun pulmallisen kysymyksen ratkaisu niin tai toisin on jonkun mahtavan, vallitsevan ihmisluokan järkähtämätön mielipide, syöksee hänkin sen suustaan omana, kallionlujana vakaumuksenaan. "Minulla on ollut paljon sisällisiä taisteluita!" saattaa hän juhlallisesti rykäisten lausua, kun joku toveri leikillä uskaltaa epäillä hänen vakaumustaan. Mutta sille, joka julkenee arvostella jotakin selitystä, minkä suuri enemmistö antaa jostakin uskonopin kohdasta, tokasee hän murhaavasti: "sinulla ei ole sisällistä rehellisyyttä!" Toisella kertaa on hän taas vallan suostuvaisella tuulella, tuontuostakin huudahdellen: "no juuri niinhän minäkin ajattelen! ja juuri niinhän meidän kirkkommekin opettaa!" vaikka ei hän lainkaan niin ajattele eikä kirkko sinnepäinkään niin opeta. Mutta seuraa, jossa hän aavistaa olevan teräväjärkisiä ihmisiä, hän karttaa, sillä hänellä on vaisto siitä, ettei hän siellä, väittelyn syttyessä, ehkä suoriutuisikaan pelkillä sitaateilla, ja voisi joutua, niinkuin sanotaan, pussiin. Ja se olisi hirmuista, jos Polykarppus joskus joutuisi pussiin! Ei ole hyvä antautua taisteluun avonaisella tanterella, parasta aina pysyä muurien turvissa…
Hän on kunnon mies, ja minä olen ensimmäinen tunnustamaan että hän on kunnon mies. Mutta salaisimmassa itsessäni ajattelen että jos kaikki olisivat samallaisia kunnon miehiä kuin ystävämme Polykarppus, niin mailma olisi kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Vaan niitä täytyy olla sellaisia miehiä kuin hän, jotka niin hauskasti myyskentelevät toisten poimimia hedelmiä mailman turulla. Itsenäisyyttä etsivillä luonteillahan tosin pian saattaa tulla ikävä ystävämme Polykarppuksen seurassa, mutta suurille laumoille on hän aina oleva kaikkien kauniiden ajatusten herätyskellona.
Hän on nyt meidän suurin terveydenhoidon-holhoojamme, meidän innokkain raittiusriehakoitsijamme, meidän suloisin sunnuntailääkärimme — ja ratkaisee elämän vaikeimmat asiat erinomaisen helposti. Hän uskoo että kaikki kyllä voivat elää yhtä terveesti, yhtä raittiisti, kauniisti, vieläpä yhtä siveästikkin kuin hän, jos vain — kuinka sanoisimme — ovat täydelliset.
On olemassa siveyttä, joka on saatu taistelemalla; on olemassa siveyttä, joka on saatu lankeamalla; mutta on myös sellainen laji siveyttä, joka on saatu ilman erityistä kärsimystä ja ilman tarvetta ensin hukkua.