On yksi poromiehen nautintoja sekin — nähdä jälkensä. Luulisi tuosta luikertaneen jättiläiskäärmeen…
Poro pysähtyy. Kääntäen sarvikallonsa kiivaasti päin ajajaa se katsahtaa lauhkeasti silmiin ja päästää läähätyksen aivankuin junaveturi, joka vekslaa: Puh, puh, puh!
Mutta kauvan ei näin herkutella. Hojaa! Ja nyt takaisin. Kas mikä magneettinen veto kotia kohti. Kas kuinka koivet sen ilmassa kiikkuvat ja sarvet taivaalla keikkaa!
Vai luulet pääseväsi syöttötanterellesi? Kaikki rahani olen tuhrannut pantioihisi, tuontuostaan käyn sulatetun annoksen kuonosi alle heittämässä. Etkä koskaan kylläiseltä näytä, vaikka varmasti olet, — ikuinen nälkäkurki!
(Tämä nyt on kenties vain esipuhetta siihen mitä tuleman pitää.)
Iloisesti helisevin valjain saapuu poromies ylös kotivaaralleen ja on juuri sallimaisillaan poronsa livahtaa jäkälätanterelleen, kun päähänsä äkkiä pälkähtää vielä kerran ajaa samaa metsäväylää puolen kilometrin taipalen — saadakseen muka pulkkalatunsa lujaksi.
Mutta siinäkös taistelu syntyy!
Taistelu minun tahtoni ja poron tahdon välillä.
Pulkka, hengetön välikappale, on tosin taipuvainen kaikkeen. Mutta jukupää-veturi panee ankarasti tätä tuumaa vastaan.
"Herran ei sovi minulla huvikseen ajaa!" tuntuu härkä sanovan äänettömällä kielellään.