(Tuulotusajoa.)
Taivaan ranta punertaa kuin veri!
Tammikuun arka aurinko on tupsahtanut valkoisten vaarojen taa. Niin on pakkanen että voi sanoa ilman kalisevan kuin kuivan kalikan. Korkealle kuppelehtien soljuu puinen pulkka alas kotivaaran rinnettä, johon se entuudesta on uurtanut väylän läpi metsän.
Annanpa ajokkaani lentää niin nopeasti kuin sen kavioista lähtee. Tämä vauhti sieluani viihdyttää, se panee väkisinkin unhoittamaan kaiken muun mailmassa paitsi tämän hurjan sarvipäällä ajon korven hiljaisuudessa. Siihen on pakko kiinnittää huomionsa, jollei tahdo henkeään menettää sallimalla päänsä paiskautua murskaksi. Tämä on sitä poromiehen koskenlaskua, josta hienon mailman urheilijat eivät paljoa tiedä. Petra porhaltaa alas järven jäälle. Suvaitsen sen tekevän pari kirkasta kiehkuraa ennenkuin pakotan oijustamaan pitkin umpea selkää.
Heh-hei!
Tupruna sauhuaa lumi silmiini, sitä tulee suun täydeltä ja väliin pamahtaa kylmänkirmaiseva lumipaakku vasten nenää pirstautuen ja varisten alas kaulaan, jota "ryyppyturkin" kaulus turhaan suojaa.
"Riivattu!" ajattelen hiukan ärtyneenä. "Syytääppä tieroja vasten isäntänsä naamataulua? Senkin villipeto!"
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ajattelen näin:
"Sinä armahin toverini Pohjan vilutähden alla! Sinua rakastaen ohjaan pitkin umpea ulappaa."
Kas millaisen syvän kourun uurtaakaan pulkka koskemattomaan lumipintaan.