Siveellinen tahto se on, joka ratkaisee! opetan minä.
Voima se on, joka ryskää! arvelee poro ja rupeaa minua — puskemaan.
Minä väistän sen puskuja ja otan ne leikin kannalta, annan hänen aikansa puskeksia, miettiä asiaa ja rauhoittua, ja koetan taas uudestaan lähteä ajoon. Saankin elukan oikaisemaan veräjälle asti, mutta kohdalle tultua se äkkiä laukkaa syrjään niin että pulkka paukahtaa veräjän pieleen — ja minä lennän suinpäin kinokseen.
"Juutas!" karjun minä suu täynnä lunta, hihna turkinhihan ympärillä.
Poro ei tähän sano mitään, mulkoilee vain silmiään ja katselee tuuheaa kuusta aivankuin sillä olisi mielessään jotain vielä pirullisempaa.
"Sinun pelotuskonstisi eivät auta!" uhmailen minä ja hyppään pulkkaan riuhtaisten poron radalle.
Viisi syltä se meneekin, mutta sitten se äkisti pyörähtää ympäri ja syöksyy vastustamattomalla voimalla pääni ohitse, samalla kun pulkkakin oikeaa samaan suuntaan.
"Minä menen nyt!" näyttää se sanovan, mutta minä, "herra", sanon:
"Sinä et mene enempää kuin minä sallin" ja taas kiristän hihnasta takaisin.
Se tekee renkaan ja ryntää raivokkaasti kotiinpäin, minä kiristän yhä hihnasta ja pakoitan sen kääntymään, se tekee uuden renkaan ja taas… ja taas…