Hirmuiset, syvät jäljet uppoavat lumikinokseen, jossa tämä temmellyksemme tapahtuu.
Metsänranta raikuu taistelustamme. Vaikka on 30 asteen pakkanen, tuntuu hiki helmeilevän pitkin selkääni.
"Välirauha", sanon minä sitten ja kumpikin jäämme hievahtamatta: poro tuijottaen syrjäsilmällä kotiinpäin, minä istuen lumen täyttämässä pulkassa porokinnas tiukasti kiinni hihnassa, valmiina vetäsemään ja takaisinpääsyä estämään.
"Kyllähän minä, syvemmin miettien, raahtisin sinut päästää syömäänkin" filosofoin minä, "mutta kasvatusopin kannalta katsottuna on vahingollista antaa itsepäisyydelle perään. Sillä jos tämän kerran annan anteeksi, olet sinä tulevalla kertaa vielä itsepäisempi, ja hemmottelusta kehityt niin tottelemattomaksi, etten lopulla sinulla pääse mihinkään."
Mutta välirauhan jälkeen on porokin tehnyt salaisen päätöksensä, ohjelmoinut "ultimatuminsa".
Se ultimatum kuuluu näin: "Ei nöyryyden tietä, ei! vaan kultaisen keskikohdan kautta pienen viekkauden tietä, juuri siihen pisteeseen, johon tähtään!"
Jonka se käytäntöön soveltaa siten että suostuu tolvaamaan umpea pellon poikki kohti valtatietä, jonka tietää leikkaavan maantietä, mikä taas kahdessa äkkikaarteessa kiertää takaisin kotivaaralle.
Minä puolestani suostun tähän kiertotiehen, annan härän harpata täyttä neliä, laukata ylös "voimainponnistuksen törmää", heitellä pulkkaa oikeaan ja vasempaan ja saapua kilkutellen kalkutellen läpi tuon ahtaan rakkaan kujan jäkälätantereelle, johon sarvipää pysähtyy kuin naulattu.
Riisun sen heti, potkasen pulkan vuottoraippoineen ja rynnäskalikoineen kauvas syrjään, tempaan pärekorin, ahdan siihen viereisestä kanatuvasta kukkuraisen kukkajäkälää, kumoan ne läjäksi porotanterelle, mutta ennenkuin päästän härän niiden kimppuun, seisahdan sen eteen, katson ystävää tutkivasti silmiin ja sanon:
— Ymmärrätkös, rasavilli, hiukkasen hävetä? ja taidanpa huiskaista sitä tyhjällä jäkäläkorilla korvallisille.