III.
Aamulla varhain, huhtikuun 4 päivänä, hyppäsimme taas suksillemme ja porot vetivät meitä pitkin kohvettuneita teitä takaisin Lyttään, jossa pistäysimme Orton talossa ja jossa nuori emäntä, hyvännäköinen hänkin, ilmoitti kirjallisesti tuntevansa yhden meistä, koskapa hänen miehensä, puuseppä, oli lukenut suomalaista kalenteria. Emäntä salli meidän polttaa paperossejamme, vaikka hänen olikin pakko ilmoittaa ettei pirtissä ikinä ennen oltu tupakoitu. Joskushan täytyi olla ensi kerran. Tämä tupakanpolton vierominen Raja-Karjalassa johtuu kai starovierolaisten vaikutuksesta. Vaikka tuo vanha usko jo on miltei tykkänään hävinnyt, niin on nykypolveen saakka periytynyt ulkonaisia tapoja, joita vielä pyhinä pidetään. Starovertsien tupakansavun kauhu lienee perustunut jonkin raamatunlauseen väärinkäsitykseen: "ei ihmistä saastuta se mikä häneen sisälle menee, vaan kaikki mikä hänestä ulos tulee". Muuten tuo karjalaisten pirttien puhtaanapito tupakan tupruista on tietysti terveydellisesti sangen kiitettävä ja esimerkiksi kelpaava kansantapa.
Auringon hilpeässä paisteessa saavuimme takaisin Kuivajärvelle, josta oli aikomus lähteä uusille retkille. Toverini Heikki (karjalaisnimellä Huotari) valloitti tänä päivänä kaikkien kuivajärvettärien sydämet kaivamalla laukustaan akonlahtelaiset kullanloistavat rintasoljet ja kiinnittämällä ne omakätisesti sekä naimattomien että naitujen rätsinä-rinnuksiin. Lahjoittipa vielä punaisen huivinkin Outille, joka asiasta niin ihastui että parhaan shultshinansa leipoi ja saunan lämmitti. Keskellä keväistä päivää poromiehet nyt hikiänsä löylyttelivät Saavisen rantasaunassa. Veli Brynolf hän vain hymyili naavapartansa sisästä ja oli tyytyväinen. Hän suunnitteli mielessään pyhiinvaellusretkeä aina Solovetskoin luostariin asti. Poroilla! Tietysti poroilla! Sitten mentiin Sakarias Jouhkin luo hänen tuoreita talviahveniaan syömään. Hyvä oli meidän olla, hyvänä pidettiin joka talossa, vaikka tietysti majapaikassa kulut ja porovarustukset rahallakin korvattiin. Saapa nähdä, kuinka kauvan tämä vastavuokkilainen rajakylä säilyy niinkään hauskanomaisena matkailijoille kuin se nykyään on? Laulua siellä rakastetaan, tiedoillekkin arvo annetaan, elämän pieniä ilotteluita ei häpeillä kuten raskashenkisessä Suomessa; siellä tehdään työtä, huoataan harvoin, ei pyritä makeanleivän valhemaille Suureen Länteen, siellä tyydytään korven kohtaloon ja varrotaan kärsivällisesti, ihanteellisesti — hyviä vieraita. Ne hyvät vieraat tulevat järven takaa, sinne silmä kaihoten keväthankia pitkin katsoo, sinne korva herkkänä suvella pälyy — ken huhuu venhettä tyynen järven takaa? — Ken karahuttaa petralla viittojen välitse? — ah käykeä vastakin Hyvät vierahat! — elkeä hylätkö! — matatkoa tervennä! passipo itshellenne!
Kun ilta taas hiukan oli viilennyt ja keväthanget kohvettuivat heliseviksi kiiltopinnoiksi, läksimme toverini Heikin kera toistamiseen rajaa kohti, suksilla ajaen. Mielihaikealla erkanimme veli Brynolfista, jolla ei ollut aikaa tulla mukaan kiertomatkallemme, vaan läksi hän pulkalla vieremään takaisin Vuokin vaaroja kohti. Meidän poromatkamme kulki nyt Hietajärven kautta, joka on pienoinen karjalainen mökkirypäle kuuluva Kuivajärveen ja siis myös Suomussalmeen ja sijaitsee kauniin järven kaltaalla 3 kilometrin päässä Kuivajärveltä. Emme joutaneet tutkimaan näiden mökkilöiden elämää, vaan käänsimme kulkumme Vuokinsalmea kohden toiselle puolelle järveä, jota raja leikkaa. Omituista on ajatella että saman pienen sisäjärven rannoilla toiset ovat Venäjän, toiset Suomen alamaisia. Hirven voipi sakkoja saamatta ampua Vuokinsalmessa, mutta Hietajärvellä ampujaa ahdistaa ankara laki. Joskus kai vedetään samaa nuottaa yhtaikaa sekä Suomessa että Venähellä ja Venäjän puoleinen lapsen itku kuuluu kai tyynellä Suomen rannalle yhtähyvin kuin kisojen piipitys. Jos rajan keskeltä kesäiltana saat onkeesi ison ahvenen, niin etpä tiedä, onko tuo kyrmyniska pidettävä puhtaasti keisarikuntalaisena vai suuriruhtinaallisena saaliina. Mutta jos vanha Väinämöinen jonakin kaihoisana kesäyönä istahtaisi laulupaadelle pieneen saareen, joka tuossa uipi selällä, niin jokainen uskoisi että tuo sulosoitanto ei ole venäläinen eikä suomalainen, vaan karjalainen, kahden kansallisuuden ihanteellinen yhteensulaus.
"… Ja vanhan Väinämön haamu se silloin laulavi noin: Vois sullekkin koittaa aamu sä kansani onnetoin…"
Poromme juoksivat hilpeästi poikki salojen ja rämeiden, ja iltatähdet paraillaan sytähtivät tuikehtimaan seijastavalla taivaalla, kun peninkulman ajettuamme saavuimme poikki vedenseljän pieneen Niskajärven kylään. Emmepä taida ikinä unhoittaa, kuinka sulostuttavan vaikutelman meihin sattui tekemään Pappisten talo, jossa vietimme kodikkaan iltahetken tarinoiden talon kauniin 17-vuotiaan tyttären Paron (Paraskan) ja kreikkalaiskomean 20-vuotiaan ponkalahtelaisen miniän Akliinan kera anoppimuorin iloisesti säestäessä keskustelemuksiamme ja viattomia leikinlaskujamme kirkkaan samovaarin ja sileiden vesirinkelien ääressä. Vaikka ei anoppimuori sallinut meidän sytyttää paperossejamme, niin sallipa hän sentään meidän sytyttää tunnelmamme siniseksi liekiksi, pyhäksi savuksi, jonka karkelosta sekä me itse että talonväki nautimme. Toverini Heikki tunnusti ihailevansa tytär Paroa, jonka nimeä hän tosin ei mitenkään päähänsä saanut, minun ihasteluni puolestaan kohdistui miniä Akliinaan, vaikka ei tämä Akliina osannut lukea sanaakaan mailmalla kiertelevän miehensä lähettämistä kirjeistä. Mutta hän, tämä nuori erämaan äiti, osasi sensijaan imettää lastansa niin kauniisti ettei Rafaelin madonnat minuun ikinä voi tehdä sen vertaista vaikutusta, pidettäköön makuaistiani kuinka sivistymättömänä tahansa. Enpä todellakaan keksinyt hänessä vikaa — vaikka niitä tietysti mahtoi olla, mutta ihanatahan on ankarasti arvostelevan matkailijan edes yhdenkään illan uskotella löytäneensä ihmeen — turmeltuneen ihmiskunnan pohjamudista. Herrajumala että sellaista itsetiedotonta kauneutta on olemassa tässä rumassa mailmassa — joskohta lukutaidon kustannuksella!
Niskajärven viisitaloinen kylä on asemaltaan sellainen että sinne aniharvoin kenenkään matkalaisen jalka astuu, kenenkään sivakka tai reki seisattuu, sillä siitä ei satu kauttakulkua juuri minnekkään päin. Naiset askaroivat ilman miehittä kotosalla — miehethän ovat miltei aina Suomessa kaupanteossa — naiset eivät liikuksi kumminkaan puolin rajaa. Joku ukonkarilas on kotosalla, se ajelee kaukaiset jauhonnounti-matkat, mutta naiset ovat alati oman kylän piirissä, eivät käy edempänä kuin heinässä, hoitavat lehmät ja lapset, käyvät harvoin kisoissa naapurikylässä. Akonlahteen, pääkylään, tulee kaksi pientä sanomalehteä, suomalainen ja venäläinen, joita ei juuri kukaan lue, mutta Niskajärveen ei tule muuta kuin joskus joku postikortti, jonka saapi noutaa Kuivajärveltä, jos on sattunut sen tulosta kuulemaan. Paro tavailee Akliinan kirjeet, mies mailmalta ei voi vakuuttaa uskollisuuttaan ilman siskonsa sensuroimista. Paro naurahtelee veitikkamaisesti, Akliina punasteleikse — mutta vihanta veri säilyy eikä kukaan saa sitä turmella. Se on idylliä karjalaiskorvessa!
Kirkkoa ei ole, pappi ei käy, ristimiset, vihkimiset, jäävät sattuman varaan; syntymisen ilo ja naimisen onni merkitään luonnon suureen kirjaan. Korkeakuusinen kalmisto humisee tuossa järven töyräällä — itse sinne kuolleensa haudataan, papin luku ei kalmistossa koskaan kaiju, sillä taikausko on tyydytetty sillä pienellä pussilla valmiiksi siunattua multaa, jonka joku voipi povitaskussaan tuoda Akonlahden papilta. Joskus kivijärveläinen kansakoulunopettaja harppaa yli soiden ja toimittaa hätäkasteen.
Olimme jo vetäneet peitot korviimme ja tulet pirtissä olivat sammutetut, kun kaunis miniä, joka lapsineen makasi meistä parin sylen päässä samalla lattialla, virkkoi:
— Kaunihit tshillit ollah teijän petrainne sarvissa!