— Kyllä täältä täytyy pian päästä pois!
— Minnekkä herra pappi aikoo siirtyä?
— En tiedä vielä, vaan siirtyä täytyy — jonnekkin (nado kudanibudj ubiratjsa!).
Voin aavistaa tämänkin papin loppukronikan. Surkeasta kohtalosta näissä olosuhteissa ja tällä asteella on tuskin mitään pelastusta. Tätä kohtaloa täytyy sydämellisesti sääliä. Sanotaan että ihminen on oman onnensa seppä, mutta Venäjän rajapappeihin nähden tämä sananlasku ei pidä paikkaansa. He ovat raukkoja, renttuja — laveampaan olosuhteiden pakosta. Vaikka he tappelevatkin virkaveljiensä kanssa, vaikka heidän kauhtanansa repeää kahtia pyhäinmenojen vieraskesteissä, vaikka he lopuksi löydetään kuolleina paloviinan nauttimiseen jostakin maakuopasta tai vienalaisesta laivasta, niin — jääpi jäljelle leijailemaan ikäänkuin näkymätön kärsivä henki, joka huutaa pelastusta sekä huonoille paimenille että paimenten huonontamalle seurakunnalle. Eikö se kerran, kerran ole tuleva?
Papin asunnosta ulostultua — luonnollisesti hän oli meitä kestinnyt hyvinvalmistetulla teellä ja leivällä ja päivitellyt ettei sattunut votkaa — Iaskeusi pönkkä taas oven taakse ja me luulimme ettemme enää milloinkaan saisi nähdä nuoren maatushkan tummia silmiä. Sillä kaikki tiesivät kertoa ettei rouvaa koskaan nähty kylällä. Mutta tuntikauden kuluttua tapahtui se ihme että tuo kahleeton vanki huomattiin kävelyssä opettajattaren kanssa, ja siis oli vuorostaan pappi jäänyt pönkän taakse. Tämä oli merkkitapaus Akonlahden historiassa.
Mekin läksimme kylälle naisten jälkeen, joimme saijua "Poton" pulskassa talossa ja koetimme laululla huvittaa kerrankin vapaalle jalalle laskettua arkin kyyhkyläistä. Takaisin tullessa esitimme maatushkalle poromme, joista hän näytti lapsellisesti huvitetulta, sillä koskaan elämässään ei hän ennen ollut nähnyt peuraeläintä.
— Milloin lähdette pois? oli ainoa mitä hän kysyi, ja kuultuaan että aijoimme lähteä varhain seuraavana aamuna, nyökkäsi ystävällisesti päällään ja palasi — lintuhäkkiinsä. Mainittakoon utelevain tiedoksi että papinrouvalla oli ollut yllään rusevatäpläinen musliinihame, tumma nuttu, vaalea huivi päässä ja jaloissa jonkinlaiset koulupojan anturat. (Raja-Karjalassa muuten moni nuori nainen astelee rautapiikkisissä sotilassaappaissa, josta johtuva jäykkyys sattuu omituiseksi vastakohdaksi heidän hempeälle luonnolleen.)
Sunnuntai-illan kuluessa — koska paaston tähden ei ollut tarjona kisoja — pistäysimme myös lukkarin eli psalomshtshikin luona. Tämä oli karjalaissyntyinen miekkoinen, taitava suometvenäät ja kirkko-slaavit, älyniekka kerrassaan, monet kummat kokenut ja monessa meiningissä äijän taiturimpi kuin hänen Tuomas mestarinsa. Äkkinäinen olisi helposti saattanut erehtyä että tämä se olikin seurakunnan virallinen sielunpaimen, sillä hänen hallussaan viruivat kirjat ja hän osasi täsmälleen näyttää mistä asti esimerkiksi ristimäluku oli alotettava. Olen varma siitä että tällä miehellä, sikäläisen mittakaavojen mukaan, on oikeus joka yö uneksia että hänestä huomenna tehdään Babjeguban pop, koskapa vakinainen sielunpaimen pitää täällä-oloaan ainoastaan piispansauvasta lähteneenä letkauksena. Yhtä hän vain valitti: ikää karttuu, päälaki kaljunee. Mutta meihin, turisteihin, hän teki ikinuortevan vaikutuksen. Hänellä oli vaimo, josta hänellä, toistakymmentä vuotta lapsettomana elettyään, oli neljä virkeätä lasta, joilla kaikilla oli raamatulliset nimet. Juttelipa lukkari edellisten esimiestensä surullisia elämäntarinoita, kertoi onnettomasta otjetsista, jonka vaimo raskaana ollessaan vilustui järviretkellä ja kuoli avuttoman kuoleman ja kuinka mies epätoivoissaan vaimonsa hautauksen jälkeen karkasi pois kauhistavasta erämaasta ottaen mieluummin vastaan rangaistuksen ja virkaeron kuin sielunsa särkymisen orjuudessa. Kummalliset, salaperäiset olivat kaikki olosuhteet täällä Karjalassa! Palasimme mietteissämme sivu kirkon, joka siinä seisoi hiljaisena illan hämärässä ja jonka juuressa lepäsi täällä kuolleita papinlapsia. Kuka aavistikaan, kuinka monta sydäntävärisyttävää elämäntarinaa tämäkin jumalanpelon aituus sisässään kätki!
Vielä pistäysimme me majatalossa, jonka nukkekaapin kokoisissa kodikkaissa kammioissa Iro niminen reipas naisihminen meille ehtoollisen rakensi. Minusta nämät Akonlahden stantsijan matalat, kirjoseinäiset kammiot olivat aivankuin otetut jostakin Gogolin romaanista ja puuttui vain se herra matkustaja, joka tässä pitäisi kirjaa "kuolleista sieluista". Jonkun papin sanottiin ennen pitkät ajat tyytyväisenä asuneen näissä komeroissa, joissa ei voinut kättänsä suoraksi ojentaa ja jonka akkunat olivat sievät kuin hiirihäkin reijät. Iro kertoi kuhmolaisten usein tekevän tänne huimaniloisia kesäretkiä, mutta suomalaisten tukkijunkkarien valitti hän joskus samoilevan näitä maita varsin rivoissa tarkoituksissa. Sanoi täytyvänsä passata herraa jos jonkinlaista.
Kauppiaassa jo nukuttiin, kun me sinne yövyimme, ensin annettuamme yöruuat poroillemme, joita kyläläiset päivän kuluessa olivat käyneet ihmettelemässä. Ei kellään täällä Akonlahdessa ollut poroa, vaikka maat olivat jäkälikköjä.