Hänellä oli kauniit silmät, kuten toverini Brynolf perästäpäin vakuutti — mies parka, joka vain istui ja tuijotti venäläiseen papinrouvaan samoinkuin tämäkin hänen kirkkaisiin silmiinsä — eikä kumpikaan kyennyt lausumaan toinen toiselleen yhtä ainoata ystävällistä sanaa. Minun, onnettoman täytyi johtaa puhetta, sillä ei veli Heikinkään kieli taipunut keisarikunnan suureen symfoniaan, vaan piti hän parhaimpana ottaa papin viulun alas seinältä ja soitella suomalaisia säveliä. Kohteliaasti tarjosi pappi tupakkaa ja kehui viulunsoittajaa. Lauloimme koetteeksi kolmimiehisesti — opettajattaren osanotolla — karjalaisten laulun. Pappi kysyi:
— Onko se hymni?
Selitin sisällön. Sitten hän kysyi:
— Onko se totta että Suomessa puuhataan kapinaa? Piispa minulle kirjoitti että suomalaiset varustautuvat leikkaamaan kurkut poikki kaikilta venäläisiltä.
— Oletteko matkustellut Suomessa? kysyin tämän johdosta.
— En koskaan.
— Olkaa hyvä: matkustelkaa ja sanokaa sitten, onko piispanne kirjoittanut totta.
Kannattiko keskustella politiikasta akonlahtelaisen hengenmiehen kanssa, joka tuskin seurasi minkäänlaista sanomalehteä?
Ei hän itsekään keskustelua halunnut. Oli vain tullut sinkauttaneeksi mielettömän ajatuksen noin vain — seurustelutaidon puutteessa. Kaikesta näki että hän oli yksi noita sisällisesti retuisia virkailjoita, jollaisen tyypin tapaamme pitkin Vienan Karjalan rajoja. Tällä tyypillä ei ole korkeampia henkisiä harrastuksia; jos sillä on intohimoja, niin ne suuntautuvat enimmäkseen viinapulloon, joka on ainoa ilo surkeassa ikävässä, mikä taas johtuu siitä että pappi ei rakasta kansaa ja kansa vihaa pappia. Kansan viha pappiansa vastaan aiheutuu taas siitä iänikuisesta tosiasiasta että pappi ei ymmärrä kansan kieltä eikä kansan olosuhteita eikä haluakkaan ymmärtää. Mutta mikä on se hengellinen seminaari, joka sellaisia sielunpaimenia lähettää äiti Venäjän liepeille? kysyy näistä olosuhteista huolestuva ihminen. Sellaista tuskin on olemassakaan, sillä nämä svjashtshennik-parat ovat ennen palvelleet satunnaisina valtion alipalvelijoina, jotka eivät suinkaan kaikki ole aavistaneet että kohtalo heistä kerran voi tehdä sielunpaimenen, joka lähetetään jonnekkin sellaiseen paikkaan, jonne ei ketä tahansa raahdita työntää ja jonne ei kuka hyvänsä lähde. Akonlahdenkin pappi oli ennen ollut pikkukoulun opettaja…
— Piispa minut tänne ilkeyksissään lähetti! tuumasi hän itse, salaamatta epäluuloaan. Sitten hän lausui vakuuttavasti: