Aamulla kello 7 marssimme kirkkoon akonlahtelaisten suureksi kummastukseksi, sillä he eivät hevillä siellä käy, koska pappi on — semmoinen. Tosiaankaan ei kirkossa ollut aikuista väkeä yleisön osastossa; muutamia pieniä koulupoikia veisata piipotteli kaljupäisen lukkarin selän takana. Kirkosta palattuamme tuli pappi perässämme sillin ostoon ja porot nähtyänsä vaihtoi pari sanaa kanssamme. Hän oli aivan ummikko, ei osannut sanaakaan karjalaa, jota hän ei näyttänyt tietävän suomenkielen sukulaiskieleksi. Kun pappi sillit kainalossa oli poistunut, rupesimme mekin tekemään kauppaa, työntäen laukkuihimme kaikenlaista Pietarin korutavaraa. Merkillistä, kuinka kallisarvoisia kankaita pidetään tarjona tällaisessa syrjäseudussa. Saat sieltä kultakalunaa, ristisorokkaa, silkkihuivia, kupukuppia jos jonkinlaista. Matkailija ei voi olla ostamatta tuliaisia vasten tahtoaankin.
Läksimme kansakoululle. Opettajatar Nastasja Lesonen, vakava ja jäntevä ihminen, kotoisin Kivijärveltä ja taitava karjalan ja venäjänkielen, pyysi meidät sisään pienempiin, mutta hyvin siisteihin kamareihinsa. Mitäpä osaa outo matkailija lämpimän samovaarinkaan ääressä jutella asioista, joita Venäjän puolella pidetään arkoina? Hän vaikenee, sillä hän näkee, että parhainkin kansanvalistaja kärsii Karjalassa järjestelmistä, jotka eivät perustu järkeen, sydämeen tai oikeaan kasvatusoppiin, vaan enemmän tai vähemmän virkavaltaan. Opetuksen ymmärtäminen kansantajuisen kielen välityksellä on tietysti ensimäinen asia; jos sitä vaikeutetaan, niin ne turhaan työtä tekevät, jotka opettavat. Jos ajatukseni joutuvat veljeskunnan arvoisan johtajan tietoon, niin elköön hän säikähtäkö "panfinskaja propagandaa" — vakuutan pyhästi etten siinä asiassa kykene mitään tekemään eikä suinkaan Karjalata sillä valloiteta, jos porourheilija lausahtaa kansainvälisen arvostelman Karjalan koulukielestä. Kauheata vain on, jos joku yksinäinen naisopettaja Suomen rajamailla saapi alituisesti elää pelon ja epäluulon alaisena ja ansaita niukan leipänsä aivankuin armosta.
Istuessamme Akonlahden opettajattaren luona saapui taas pappi koulutupaan ja pani toimeen lapsenristiäiset. Niiden jälkeen hän pyysi meidät pappilaansa ja me marssimme hänen kuluneen kauhtanansa varjossa. Venäläistä sivistystasoa todistavat kaikki rajaseudun papinpuustellit — kulttuurikannalta katsoen ne ovat kurjia hökkeleitä, mutta jos lähdemme Kristuksen opin lähteiltä, niin todellakinhan on oikein etteivät sielun paimenet saa herrastella paremmissa majoissa kuin köyhä kansa. Akonlahden pappi nousi ylös kotinsa portaita ja kolkutti ovelle. Kohta hiipikin joku löysäämään pönkän, jonka takana sekä pappi että hänen rouvansa alituisesti elivät suotta peljäten rauhallista kansaa. Astuimme keittiöön ja pappi kävi heti kiinni vesisankoon, ensin juoden kauhasta ja sitten toimittaen rouvansa samovaaria puuhaamaan. Vierashuoneen seinille oli liistaroitu sikinsokin vanhoja sanomalehtiä, huonekaluja edusti pahanen pöytä ja ahdas, heikko kotitekoinen puusohva sekä pari tuolia. Seinällä oli viulu, josta neljäs kieli oli katkennut.
Papin rouva, maatushkaksi mainittava, oli aivan nuori, hyvännäköinen nainen. Täytyi suuresti ihmetellä että hän tyytyi tällaiseen kohtaloon: hän ei joko itse halunnut tai ei miehensä häntä päästänyt minnekkään, alituisesti eli hän pönkän takana tietämättä, mikä on karjalainen kansa, vielä vähemmin aavistamatta että kuuden virstan päässä on maa, jota sanotaan Suomeksi. Hän ei lukenut mitään, posti ei tuonut hänelle juuri mitään, hän ei kuullut uutisia, hän oli vain olemassa ja kummasteli omaa ikäväänsä. Hänellä ei ollut lastakaan.
— Ettekö ikävöi?
— En.
— Ettekö käy missään?
— En.
— Tutustuisitte kansaan!
— Kuinka se olisi mahdollista?