Talon nimi todellakin Kolmiloukko. Ensimäisessä loukossa, johon kurkistan, palaa iloisesti lieskuva tuli jättiläispadan alla, luulisi siinä keitettävän viinaa, mutta se onkin vain löysää lunta, jota sulatetaan vedeksi. Toisessa loukossa on kamari täynnä rojua ja vasta kolmannen komeron kolmannesta loukosta löydän kaikki talon naiset kyyristyneinä minkähän lie työn ääreen. Minun ilmestymiseni ovelle ei näytä heissä herättävän minkäänlaista huomiota. Ei kukaan hievahda. Miesväkeä nähtävästi halveksitaan, sillä talon omatkin viisi miespuolta ovat ajetut tukki-savottaan rahaa ansaitsemaan. Kysäsen, kuka heistä on emäntä, vaan he naurahtavat omituisesti ja sanovat että "emäntä on kuollut". Tiedustan tietä Taipaleen torppaan ja nytkös kaikki viisi naista alkavat yhtaikaa puhua ja muka neuvoa. Siitä ja siitä paikasta lähtee muka semmonen ja semmonen tie sinne ja sinne, vaan lienevätkö viimeaikoina siitä kulkeneetkaan, vaan sinne ei tarvitse kuulemma lähteä ja siinä ja siinä se kääntyy, jos kääntyy, ja siitä lähtee vetämään, vaan mikäpä sen tietää…
— Mutta herran nimessä, keskeytin minä hiukan hermostuneesti, sanokaa minulle nyt ainoasti, mitä tietä minun pitää ajaa, älkääkä mainitko mitään niistä, joille ei tarvitse lähteä!
He katsahtavat minuun kummastuneesti ja sanovat sitten, ainoaan miesritariinsa, noin 12-vuotiseen poikaan päin kääntyen: — lähteköön tuo Kalle oppaaksi!
Ja Kalle poika painoi karvareuhkan päälaelle ja lähti edelläni hiihtämään surkeilla suksen kapuloillaan, mutta jyrkässä mäessä ajoin minä hänen edelleen ja odottelin sitten poikaa järven rannassa. Ja kun poika oli hiihtänyt järven päähän, niin hän pysähtyi, niisti nenäänsä, ja näytti rukkasellaan että tuosta sitä nyt vaan mennään suksen jälkeä myöten, ja ilmi kävi ettei mitään tienhaaraa ollutkaan ja että naiset olivat, kuten arvasin, aivan turhia lorunneet ikäänkuin tyhjästä kaakottavat kanat. Kiitoksia opastuksesta! sanoin minä ja työnsin "hilkun" pojalle, joka ei ollut vielä kuunapäänä kirkonkylässä käynyt.
"Amerikan kaivostyömiesköhän siitäkin tulee?" aattelin itsekseni, "vaikkei se vielä ole kirkonkylän haudankaivajaakaan nähnyt".
Poro sai kaahlata yli tuhat metriä aivan umpea niin että se joka askelella upposi ryntäitään myöten lumeen. Se yritti tuskastua mokomaan urakkaan ja teki silmukoita rämeellä piipottavien kitupuiden ympäri. Ja raskas, litteäpohja pulkka viilsi syvää vakoansa, ja lopulta oli pulkan sisässä enemmän lunta kuin miestä. Hyvin se sentään jaksoi, veturi, hyvän yöravinnon jälkeen. Ja niin saavuin minä päivän valjetessa jälleen Pesiönkylän torppiin ja taloihin.
Lapinniemi. (Siunatuksi lopuksi.)
Ison mailman ihmiset sitä tuskin uskovat. Enkä minäkään olisi uskonut, jollen omin silmin olisi nähnyt!
Nimittäin: kuinka ahtaassa, pimeässä, likaisessa, kylmässä, rumassa ja kaikinpuolin kurjassa asunnossa ihmisperhe, johon kuuluu kymmenen henkeä, voipi elää!
Se tuntuu uskomattomalta vielä sittenkin kun sen omin silmin näkee. Ihmissaamattomuus ja eläimellinen kohtaloonsa tyytymys sellaiseen huippuun asti kehittyneenä 20:nnella vuosisadalla, joka muka on pyhitetty jumalaiselle hengen valistukselle? Monessa pappilassa on parempi kanakamari ja monessa maakartanossa hauskempi sikopahna kuin on tässä Suomussalmen Pesiönkylän Lapinniemen torpassa pirtti, jossa iso parvi pieniä lapsia, yhden isän siittämiä, yhden äidin synnyttämiä, käämerehtii mustan muurin edessä, mustalla, kylmällä lattialla, päreillä ja riekaleilla tukittujen akkunareikien takana. Ja ympärillä luminen luonto, nuo ikuiset kinokset, joita ei edes poro jaksa kaahlata, ja avara erämaa, jossa yksitoikkoisuutta häiritsevät muut melkein yhtä kurjat mökit kuin tämä Lapinniemi: Hiltuniemi, Mäntyniemi, Honkaniemi, Teeriniemi, Oltava, j.n.e.! Mutta Lapinniemi on ryhmän ruusu!