Emännän silmät hohtavat niin oudosti siinä aamuhämärässä valkoista lunta vastaan. Mutta suupielissä värähtelee ikäänkuin ivaa: "kyllä hän ymmärtää, miten tuollaiset koreanuttuiset herrat köyhien elämää tutkivat…". "Vai sanoi se vielä kiitokset! — Mistä hyvästä?"
— Hyvästi nyt vaan! huutaa poromies ja hyppää pulkkaansa.
— Hy… väs… ti…
Jokainen tavuu soinnahti kuin hiljainen isku.
Emäntä lapsineen jää tuijottamaan poisrientävän jälkeen: "Yrittäneekö ikinään toista kertaa, iljenneekö edes kurkistaa oven raosta?"
Ja on kuin koko rappeutunut, matalakattoinen kartano hänen takanaan huoahtaisi. Mutta vieras on kadonnut notkoon ja kohta kuuluu hänen porotiukujensa hilpeä helinä naapurin vaaran rinteeltä. Pian sentään häipyvät ne viimeisetkin helinät heräävään aamutuuleen ja talvisen päivän kalpeasti valjetessa ei enää näy eikä kuulu mitään.
Kävikö siellä joku? Unennäköä kai se vain oli että muuan, jolla oli olevinaan sydän korean takin alla, ajoi pihan läpi?
— Äiti hoi, anna leipää!
Kah! siinä oli ääni arkisesta todellisuudesta.
Kolmiloukko.