— Se on lukkarin asia alottaa iltavirsi. Minä esitän että Vuokin kunniaksi veisataan suomalainen arkkiveisu: "Ah, kuin paljon pakanoita…"
— Äläkä siinä potki, sen…!
— Mitäs sinä peitot valtaat?…
— Hiljaa pojat, edusmies tekee välikysymyksen!
Ihmeissään kuuntelivat talon naiset karsinan puolelta tätä poromiesten meteliä pimeässä pirtissä, jossa vallitsi noin 25 asteen lämpö.
Aamulla siepattiin valokuva isännistä, pihasta ja koko retkikunnasta ja lähdettiin jatkamaan matkaa itää kohti. Kovan tuiskutalven takia olivat järvitiet mahdottomat ajella, joten taas matkattiin maitse pitkin uutta maantietä. Sattuipa siellä, Vängän talon tienoilla, parhaillaan olemaan mullanvetäjien satalukuinen jätkäjoukko: miestä kuin metsää, hevosta kuin rakuunarykmentissä. Nuotioita savuamassa tienvarsilla, lapiomiehet kuin mykrät mullikossa. Kilometrittäin oli tätä työaluetta ja tie niissä oli luotuna korkeaksi patteriksi. Näyttipä melkein kuin täällä kaikessa hiljaisuudessa olisi rakennettu rautatietä Ylivuokkiin? Yhteentörmäys meidän porokaravaanimme ja vuokkilaisen sapöörirykmentin kanssa oli hullunkurinen. Niissäkin paikoissa, missä taluttamatta uskalsimme ajaa, vierivät näet pulkat usein alas patterin harjalta kaataen ajajat suinpäin Vierikkoon, miltä putosi matkalaukku pulkan kokasta ja joltakin särkyi pulkan perälauta multakuormaan törmätessä. Moniaat vuokkilaiset hevoset peljästyivät pahanpäiväisesti poroja ja syöksivät päistikkaa alas harjulta upoten korviaan myöten syvään lumeen. Sanomattakin on selvää että hevospojat kiroilivat kauheasti ja koko meidän pyhä karavaanimme ristittiin sielunvihollisen monilla arvonimillä. Edusmies teki parastaan opettamalla multapoikia hillitsemään hevosiaan ja nähtiinpä hänen itsensä lentävän kuin kekäleen hurjistuneen konkarin turvassa — asema näytti tosiaan vaaralliselta. Me ajelimme kahden tulen välitse toisten jätkien nauraessa. Pulkkien pohjista kului tervaus, vaan vaskipohjat kihnuutuivat loistavan kirkkaiksi. Vihdoinkin loppui tuo kiusa, tie jatkui sileänä ja me nousimme onnellisesti ylös ylhäiselle Saarivaaralle, jossa Aholan pirtin kahvi maistui mainiolle. "Rämsän kaupungista" (rahvaan paikallisnimitys) ajoimme Kajavan taloon ja, siellä päivällistettyämme pitkässä pirtin pöydässä, työnnyimme taipaleelle Murtovaaran synkkiä seutuja kohti. Muistoon on jäänyt avara suo, jonka poikki ampuvan tien tuuli oli juoksuttanut umpeen. Kuinka värisyttävän autioita maisemia nämät olivatkaan arkioloissa! Kerran viikkoonsa hiihti juro postimies poikki avaran suon, mutta julma luonnotar lakaisi heti hänen latunsa umpeen ja väliin ei viikkokausiin ajellut ainoatakaan hevosmiestä. Meidän porokaravaanimme heleine väreineen, iloisine helyineen loi juhlallisen näytelmän tätä alakuloista rämetaustaa vasten. Auringon viimeiset säteet juuri pakenivat edessämme häämöttävältä vaaran huipulta, mutta jälkeemme jäi valtava, syvä vako, jonka pulkkajono uursi — montakohan päivää sekään saisi olla rauhassa juoksulumilta? Pimeys ja pakkanen lankesi päällemme, kun taas Murtovaarasta etenimme, turhaan koetettuamme palkata opashiihtäjää — oltiin tosiaan Ylivuokissa, jossa pahansuopaisuus on kouraantuntuva kansallinen ominaisuus. Kuitenkin osasimme omin nokkimme, vaikka ei eksymiseenkään näillä huonosti rastitetuilla erärämeillä paljoa puuttunut. Matkueen mieliala ei enää ollut varsin rattoisa, yksi ja toinen oli vaipunut äänettömään mökötykseen pulkassaan; jotakin palelsi, vaikka ei kehdannut sitä muille ilmaista; oli sentään yksi, joka hehkui urheilun innostusta ja lauloi täyttä kurkkua intohimoista säveltä "Margareeta", se oli tuo Laatokan meren briha, härkäpoika näillä raukoilla rajoilla. Ja ihmeellinen on laulun mahti, se tempaa väkistenkin mukaansa…
"Sit' ei pane idän halla
eikä pohjan pakkaset,
Se ei sorru sortamalla…"
— Halloo! kuului pimeässä. — Mikä on? vastattiin toisesta pulkasta. — Että käskeppä sen laulajan perässäsi vähän säästää äänivarojaan kuivajärveläistenkin iloksi!…
Mutta laulaja ei asettunut, vaan lauloi taipalen loppuun asti.
Niin saavuttiin Loukkoon, äärimäiseen ylivuokkilaiseen taloon, ja koska tanhuat olivat täynnä jäkäläpantioita, pidimme viisaimpana asettua taloon yöksi ja jättää perille-ajon aamuun.