Yönviettomme Loukon pirtin pikimustalla lattialla ansaitsee mainitsemista. Tuo karstainen vuokkilainen temppeli nokisine pilareineen oli tänä yönä kuin tulevaisuuden yksikamarinen kansaneduskunta, jossa sekä herrat että talonpojat, vanhat akat ja nuoret naiset ja koko lapsilauma käytti äänioikeutta. Lehteri-yleisöä edusti kihisevä parvi russakoita, jotka hurjasti juoksentelivat ympäri makuusijoja. Ikäpresidentti oli parahiksi pitänyt aatteellisen puheen seljältään ja muutamat poromiehistä olivat kuumuudesta huolimatta nukahtaneet aivankuin tuutulauluun, kun karsinan puolelta yhtäkkiä alkoi kuulua aito suomalainen kuorsaus-sinfonia, joka, ensin vienosti virittyään, pian paisui mahtavaksi sävelsarjaksi, johon valveilla-olijain oli mahdotonta olla kääntämättä huomiotaan. Siellä, salaperäisessä nurkassa, tuntui soivan sekä torvi että viulu, sekä huilu että rumpu ja tuontuostakin pimpahti ikäänkuin suloääninen piccolo. Nyt alkoi laulajabriha täydellä voimalla veisata "Joonas profeettaa". Kauhistuneina pakenivat russakat, mutta nuorten naisten kristillisestä osastosta kuului osanottavaisia tirskauksia. Kaikesta huolimatta jatkui kuorsausta ja suunenäontelosoitteloa karsinassa. Musikaalinen Laatokan meren mies oivalsi silloin että hänenkin pyhä velvollisuutensa oli soittaa jotakin vuokkilaista instrumenttia ja oitis hän tuijun valossa sommitteli koneen pitkästä pahnaoljesta, puhalsi siihen koko nuoren sielunsa innolla ja purskahtaen itsekkin nauruun sai tirskausten muodossa lämpimiä aploodeja naisten osastosta päin. Kanttorimme, joka vaivoin oli nukahtanut, uiden hiessä, uneksi kirkkourkujen juhlallista soittoa ja alkoi vimmatusti potkia jaloillaan. Mutta pedaalin asemesta mies polkikin omaa valkoista koiraansa, joka vihaisesti tarrasi kiinni hänen jalkaansa, josta taas luonnollisesti oli se seuraus että urkuri heräsi ja siunaili sangen haikeasti. Mutta oljen soittaja innostui siinä määrin menestyksestään että juoksi jääkylmään eteiseen ja alkoi oven takana pitää koko eduskunnalle kerrassaan infernaalista, mouruavaa kissakonserttia. Vaikutus oli aavistamaton. Talon emäntä heräsi ja, unenpöpperössä luullen pienimmän lapsensa kamalasti parkuvan, alkoi jyskyttää hirvittävällä jyrinällä kuten vain nälkämaassa on tapana. Sellainen äkillinen jyskytys herätti todellakin pienokaisen ja kaiken lopuksi alkoi siis pimeässä pirtissä kaikua tämä kaikkien sinfoniain ja kaikkien orkesterien valtavin finaali — elävän lapsen huuto. Mutta myöhäiseen yöhön asti jatkui poromiesten pahnoilla yksityistä keskustelua; siinä loikoi pari pitkää miestä, jotka eivät parhaalla tahdollaankaan saaneet unen rihmasta kiinni ja huvittelivat itsiään "puhumalla kielillä". —
Mutta valkeni sunnuntainen aamu erämaassa ja hilpeä pakkanen paukkui ränstyneen talon nurkissa. Ja hilpeä oli mielialakin, kun taas kauniissa kaaressa aamutuimaan lähdettiin ajamaan läpi huurteisen korven. Tie suikerteli pitkin mäntyisiä harjuja, joiden ylimpiä hongan huippuja nouseva aurinko kirkkaasti kultasi — porot juoksivat ja laukkoivat pakkasessa kuin metsäjänikset. Yhtäkkiä laskeusi suksen latu huimana hyppyrinä alas järven poukamaan ja hurjia ilohuutoja päästellen karkuutti karavaanimme alas jäälle. Ja kas siinä Kuivajärven vastapäisellä kupeella siinsikin jo se pieni karjalaiskylä, joka oli sovittu yhtymäpaikaksi Lentiirasta tulevien porourheilijain kanssa. Viidessä minuutissa pyyhkäisimme yli kimmeltävän ulapan ja nousimme Oleksi Saavisen talon pihaan. —
Mikä raikas, viehkeä vastaanotto! Mikä silmiinpistävä erotus töykeän, juron, ilottoman Vuokin jälkeen! Siinä paistoi talvinen tanner punaisenaan karjalaisnaisia kädet ojossa tervehtien ja vierahille tervetulemata toimittaen: Siinä eukot, siinä miniät, siinä talon tyttäret hymyssä suin, itse isäntä Oleksi juhlallisena kuin turkkilainen pasha.
— Tulkoa tervehinä! Terve vierahille! Sie olet meijän priiaateli…
A mitäpä Suomeh kuuluu?
Mutta kas: siinä aamuauringon pakaspaisteessa seisoi Kuivajärven rantakinoksilla kaksi muutakin miekkoista, kaksi uljasta, sanoin selittämättömän uhkeasti puettua urosta, jollaisia tuskin nähdään minkään maan etnograafillisen museon lasikaapissakaan! Heidän korkeat lappalaispäähineensä, heidän ajoneuvonsa loistivat häikäisevää dekoratiivista komeutta, jonka rinnalla meidän karavaanimme kaikki taiteelliset korut häipyivät varjoon. Yksin heidän porojensa kellopannat, päitset ja valjaat kiilsivät, kuhisivat luostarimaisissa kultauksissa ja väriveroissa.
— Terve, terve kotvasta aikaa!
— Sinäkö se olet, oi Mustaparta? Fra Diavolo — ryöväripäällikkö? — Ja aseenkantajasi Mathias? No voi teitä! Ja missä on muu sviittinne, ne Kuhmon kuninkaat ja hovineidit?…
Ne ne olivat, lentiiralaiset henkiheimolaisemme; saapuneet tänne edellisenä yönä, mutta ilman seuruetta, sillä näiden mestarien kuhmolaiset opetuslapset olivat kai unhoittaneet hymnin Pohjolan kuusesta, joka "ei säiky nälkää, korpea, vaan kohottaa vaan päätänsä".
Hyvä näinkin, nyt oli meitä sentään 12 porourheilijaa, jotka uhmasimme karahuttaa yli valtakunnan rajan.