Kävipä iloinen puheen sorina Saavisen hauskassa pirtissä, samalla kun vieraskamarin pöydällä sihisi suuri, kirkas samovaari. Ensin tuli saijut ja vesirinkilät, sitten piirakat, kalitat, shankit ja sultsinat — eikä sultsinoista näyttänyt loppua tulevankaan, sillä pinottain niitä lennättivät stolalle milloin Outi, milloin Taaria, milloin minna Tarja.
— Juokoa vierahat! Syökeä sultsinoa!
Ja porourheilijat söivät, joivat ja ihmettelivät. Ihmettelivät kuivajärveläistä kodikkaisuutta, ystävällisyyttä ja avomielisyyttä. Ensikertalaiseen tuo mukava, vapaa kohtelu teki miltei hämmästyttävän vaikutuksen. Kuka olisikaan uskonut että pimeydestään surkeankuulun Vuokin äärimäisessä sopukassa, kaukana umpiteiden takana, matkailija voi löytää näinkin mukavan virvoituspaikan? Aivankuin täällä puhaltaisivat tykkänään toiset tuulet kuin valjun Vuokin synkillä vaaroilla? Tuolla, neljän virstan päässä, murjottaa Suomi — syljettyine, pikimustine lattioineen, inhoittavine russakoineen ja mitä kolkoimpine elämänkatsantoineen; täällä piilee Karjala puhtaine lattioineen, heleine väreineen ja vapaine, siveellisine kisoineen! Tämähän on kuin pieni keidas, kosteikko kuivakiskoisessa kainulaisessa erämaassa sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa — tämä, laukunkantajain kaino kylä! Kuinka monta kertaa se onkaan sanottu ja kuinka monta kertaa se yhä ja aina uudelleen lieneekään sanottava että Suomen heimossa piilee eräs elementti, jolla voisi olla kulttuurimerkitystä, jos… niin, jos jotakin tehtäisiin sen elementin levittämiseksi suomalais-luterilaisen niin sanoaksemme turmeltuneen rahvaan keskuuteen. Nyt ei ole puhe propagandasta rajan toisella puolella, tuosta turhaan peljätystä pöpöstä, vaan henkisten itujen istuttamisesta maamme omien raukkojen rajojen sisäpuolella…
Me pyhitimme tämän pyhäisen päivän (26 p. helmik. 1911) kokonaan Kuivajärven kylälle. Milloin naapuriloissa pistäyttiin säijy-stakana juomassa, milloin toimeenpantiin hilpeä huviajelu pikkutyttöjen kera, milloin valokuva metsän reunasta otettiin koko pororoikan kanssa. Ja konsa ilta joutui ja tähdet taivaalla syttyivät, kas silloin alkoivat nuorten kisat, joihin oli saapunut kisakumppaneita lähikylistäkin, rajan takaa. Puolestani en osaaottanut noihin kisoihin, mutta syrjästä seuraajana rohkenen vakuuttaa että enpä useasti ole nähnyt hilpeämpää ja puhdasverisempää nuorten karkeloa kuin nämät kuivajärveläispertti-kisat. Meidän järeät, jättiläiskokoiset, säpikässääriset poromiehemme, jotka olivat tottuneet kovasti karjumaan poroilleen, muuttuivat näissä karjalais-impien iloissa aivankuin lapsiksi ja lauloivat, nauroivat, takoivat jalkaa ja kumartelivat kilpaa noiden vienoäänisten, pehmeämurteisten karjalattarien kanssa:
"Tule, tule kanssani tanssimahan!
Ole, ole omani ainian."
Ehkä siellä ei sillä erää osunut olemaan yhtään mainittavaa kaunotarta, mutta, katsottuna luontoperäisen sulouden mittakaavan mukaan, löytyi tuossa rajaseudun kassapäisten parvessa varmaan montakin heleätä helmeä. Se näissä karjalaisten hypyissä on ikuisesti malliksi kelpaavaa että ne tapahtuvat vanhojen suostumuksella eikä yksikään ikäloppu karjalaisakka eikä ukko katso huvittelua uskonnon kannalta. Kaikki se, mikä Vuokissa ja yleensä Suomen vanhoillisilla paikkakunnilla pidetään syntisenä, on täällä pelkkää elämänilon tavottelua, ja syntiä näkyy nuorten kesken tottapuhuen vähemmän kuin meidän rippikoulutetussa kansassamme. Näiden vienankarjalattarien siveys ei ole suotta maineessa, epäaviollinen yhtymys on ihan harvinaista.
Sillä aikaa kun nuori väki kisaili ylipirtissä, oli meitä ukkomiehiä pieni pakinakunta koolla tuvassa. Ja tapahtui että pitkäpartaisin joukostamme tuli täyteen pyhää aatteellista innostusta ja alkoi puhua vertausten ja tunnustähtien kautta. Hän kertoi eläviä kokemuksiaan rakkaan suomalaisen synnyinmaan ihmiselämästä, paljasti sen tietämättömyyden, välinpitämättömyyden, raakuuden jäsen mitä hirveimmän siivottomuuden, mikä siellä monin paikoin vallitsi varakkaissakin talonpoikaistaloissa saloilla; ja hän kysyi, käsi sydämellä, kyyneleet silmissä, mitä oli tehtävä Suomen kansan kohottamiseksi ylös liejusta, henkisestä ryvetyksestä ja ruvesta? Tässä eivät tepsineet kuluneet fraasit kansanvalistuksesta, vielä vähemmin byrokraattinen yhteiskunta, joka kiskoi virkamieseläkkeensä kansan känsäisistä kämmenistä, tässä tarvittiin, kuni Vipusen vatsassa, syntyjä syviä, asioita ainoisia. Kysymys oli elämästä tai kuolemasta, valkeudesta tai pimeydestä!
"Oi Ukko, ylijumala,
Tahi taatto taivahinen,
Tule tänne tarvittaessa,
Käy tänne käsettäessä!"
oli Väinämöinen muinen hädässä rukoillut, mutta Suomen kansaa ei näkynyt auttavan, vaikka se tuhannessa kirkossaan kristilliseen jumalaansa turvasi. Mitä, mitä siis olisikaan tehtävä?
"Tule, tule kanssani tanssimahan!
Ole, ole omanani ainian!"