kuului hilpeätahtinen piirilaulu ylipirtistä aivankuin vastaukseksi puhujan kysymykseen. Ja kohta senjälkeen toinenkin rallatus:
"En mie rahojani kaikkie juo —"
Lattiat tömisivät, mutta karjalaiskieli sovitti tuon jyminän joustavuudellaan ja pehmoisuudellaan, joka on täysi vastakohta meidän kainuulaiselle kielikarkeudelle.
Ja puhuvan partasuu-uroomme synkeä kysymys häipyi karkelon hilpeään hyörintään eikä paljon puuttunut ettei hän itsekkin lähtenyt hyppyyn.
"Ja kun onnen päivän koitto Suomellen taas sarastaa,
Silloin riemun suuri soitto Karjalasta kajahtaa."
— Katsokaa! huomautti vielä äskeinen puhuja: me olemme täällä laukunkantajan majassa, tuon halveksitun reppurin, joka Suomea samoillessaan saapi osakseen jos jonkinlaista kohtelua eikä aina tiedä, kuhun päänsä kallistaa, ja kuitenkin: hän, kun me hänen taloonsa tulemme herrastellen ja rähisten ja kaikki orret ryöstäen puhtaaksi porojemme ruuaksi, kuitenkin hän meitä kohtelee ystävinään ja vierainaan ja panee parhaansa meidän huvittamiseksemme. Eikö se, veljet, ole suurenmoista? Ennen minä oli pessimisti… — Tosi se on! keskeytti mustasilmäinen isäntä Oleksei, joka tarkoin puhujaa silmiin tähdäten oli koko ajan häntä hievahtamatta kuunnellut seisoaltaan, nähtävästi hieman tottumattomana moisiin haltioituneisiin pakinoihin. Ja isäntä kaasi tilkan vienoa viinaa pieneen pikariin ja tarjosi meille. Ja kenpä voisi olla ottamatta pikku simaa Kuivajärven kaukorannalla moisena tähtiyönä, kun porotiuku heläjää sintsin edustalla pakkasessa ja kisapirtin helske kaikuu kauvas ikuiseen korpeen, jossa kontio hangen alla nukkuu?
Seuraavana aamuna, kun lämpöiset sultsinat taas oli syötynä, ajoimme Hietajärven mökkikylään, jonka läpi meitä ei päästetty ennen kuin olimme ryypänneet kupillisen saijua sen kuuluisan verkonkutojan Jaakko Huovisen tupasessa. Ukko itse tosin oli kutomaretkillään Suomen puolella, mutta tytär meidät olikin pidättänyt — Iro, joka oli oleskellut ompelutöissä Suomussalmella. Ilmeisesti sen matkalainen huomaa, kuinka epäedullisesti meidän puolella oleskelu vaikuttaa nuoriin karjalaistyttöihin, aivan päinvastoin kuin mitä he itse otaksuvat. Suomen karsas talonpoikaisluonne, jota ei väkevä kahvikaan vilkastuta, näet hävittää herkästä karjalattaresta juuri sen alkuperäisen runollisuuden, mikä muukalaista niin viehättää. Suomi on näille karjalattarille melkein samaa kuin Amerikassa käynti suomikoille.
Hietajärven kylässä nousee vain viisi savua taivasta kohti ja yksi niistä on sen mökin tupru, jossa patvaska Miina Huovinen elelee. Sääli ettei pororetkeilijöillämme ollut aikaa kädestäpitäen tutustua rajakylän tunnettuun vanhan uskon loitsumestariin, vaikka ukon kyllä olimme tavanneet edellisenä päivänä Kuivajärvellä uutisia utelemassa. Minulle puolestani, joka en ensi kertaa samoillut näitä saloja, on entuudesta jäänyt muistoon ukko "Miinan" juhlalliset manaukset eräissä häissä kymmenkunnan vuotta takaisinpäin. "Miina", joka nähtävästi odotti Suomen vierahien kurkistusta kurkihirtensä alle ja, ulostulematta, loikoi kosinollaan, arveli kaiketi meidän välinpitämättömyyttämme merkiksi siitä että Suomessa muka on unohdettu kalevalaisen loitsutaidon kunnioitus. Ole huoleti, vanha tietäjä, ennustanpa koittavaksi vielä päivän, jolloin nuorempi sukupolvi kuin me tekee pyhiinvaelluksia sinunkin hautakummullesi ja urkkii poikasi pojilta ja tyttäriesi tyttäriltä, mitä sinusta perintötietoja tietävät! Sillä kaikki vanhan kanteleen kaiku käypi sitä rakkaammaksi, kuta syvemmälle se painuu salaperäiseen entisyyteen.
"Joit' ei laula kaikki lapset
Eikä poijat puoletkana
Tällä inhalla iällä,
Katovalla kannikalla!" —
Hurjaa vauhtia, heleässä talviauringon paisteessa, ajaa karautti porokaravaanimme poikki Suomen ja Venäjän rajan, joka viiltää pitkin Hietajärven selkää. Vuokinsalmen hajallinen kylä repalehtii siinä heti toisella rannalla, kylä jonka savuja kaikkiaan kuuluu karttuvan seitsemäntoista. Sekin on köyhää ja ränstynyttä, mutta joukossa kohoaa sentään muhkeampikin ihmisasumus, esimerkiksi Siitarin talo, jossa pistäysimme. Siinä puhdas pirtti, korkea kornitsa, nuori miniä ja valkopartainen mykkä vanhus. Mene tiedä tämänkin talon elämäntarinoita — ei hälisevässä urheilijaparvessa sellaisesta selvää saada! Käänsimme kulkumme nyt Materon vaaran kautta ja ajelimme läpi kumpuilevia metsämaisemia pitkin syvää tien ourua, missä pulkka ja poro tuontuostakin hauskasti sukeltelee alitse luokiksi kaareutuneiden solkikoivujen, jotka ikäänkuin valkoisella sametilla köynnöstetyt riemuportit hohtavat talvipäivän valossa. Poropulkalla ajajalle on tällainen tie suuri nautinto, vaikka toisessa mäkirinteessä toiselta naisajajaltamme pulkka töytäsikin kantoon, josta oli se seuraus että kokka särkyi, vuottoraippa katkesi ja ajaja itse sai varoittavan kuperkeikan. Mutta hätäkös olla seikkailijattarena seikkailijaan laumassa, ensimäinen ritari tietysti rientää sitaisemaan katkenneen hihnan, pulkka voidaan korjata ensimäisessä talossa eikä rientokulku vähääkään keskeydy. Ant mennä vaan!