Tuossa on sievän metsäjärven töyräällä hiljainen Lyttä. Ajetaan kaaressa Orton uuteen taloon, paiskataan jäkälää petrojen eteen ja itse istutaan samovaarin ympärille. Siihen kokoontuu uunipankolle kylän naikkosia meitä ihmettelemään. Eipäs mitänä erikoista, olla öllötetäh vaan. Orton "naini" paljastaa rintansa ja imettää kolmikuista lasta — — niin se on, kuten jo ennen sanottu, täällä ei kursailla sitä, mikä on luonnollista. Suloisessa Suomessamme häpeämällä hävetään vierasten nähden imettämästä lasta — Lytässä ollaan "omenaisia" (sukunimet).
Ohjelmaamme ei kuulunut pyhittää aikaa näihin pikkaraisiin läpikulkukyliin ja sentähden hyppäsimme poronpulkkiin. Ja me annoimme aimo takavauhdin parille akonlahtelaiselle heinähäkkihevoselle, jotka jälessä hiihtäväin miesten takia pääsivät karkaamaan omin päinsä edelle. Ne laukkasivat kuin rakuunahevoset kiertäen umpea erään niemen, mutta mennä ravasivat hilpeästi edelleen pitkin tietä; toinen joutui vihdoin kiinni, vaan toinen laukkasi viisi virstaa onnen ja onnettomuuden vaiheilla suoraan kotiinsa; mutta sydän kurkussa hiihti juro ukko takana eikä välittänyt siitä että mekin poroinemme hänet sivuutimme. Niin tulla kohisteltiin toisen heinähäkin jälessä Akonlahden kirkonkylään ja majoituttiin lentiiralaisten ystäviemme ennen tehtyjen toimenpiteiden johdosta kievariin. Herra Mustaparralle oli postikortilla jo viikkoa ennen ystävällisesti raporteerattu että, "jollei Venäjän puolella alkaisi riittää jäkälää poroillemme, hänen pyhä partansa olisi suuressa vaarassa, sillä nälkäinen härkä syöpi mieluusti tuulessa häilyvää tummaa naavaa". Tämä ukaasi oli pannut sissipäällikön virkeään toimintaan — ja oitis löytyi nyt jäkäläpaakkuja kahdelletoista porolle.
Pian istuttiin piirissä ympäri saijupöydän kievarin ikivanhassa dubletissa, jos niin länsimaisesta uskaltaa nimittää itämaisen Akonlahden nukkekaapin kokoisia huonekomeroita ylhäällä vesikaton rajassa. Ja Iro, kievarin ovela vanhapiikatytär, palveli meitä sangen kiitettävästi, vedet silmissä ihmetellen seurueemme iloisuutta, lauluvoimaa ja viatonta pilantekoa. — Sauna lämmitä, Iro! komensivat poromiehet, ja viiden minuutin kuluttua näimme akkunasta valkohapsisen ukon, kievarin isännän, raahaavan isoa halkokuormaa saunalle päin. Tämä tavaton joutuisuus ei kai voinut olla selitettävissä muuten kuin että venäläiset herrat olivat opettaneet kievarinväen tottelemaan pienintäkin viittausta. Piissikka-uratniekka-stanavoilainen henki oli ammoin lyönyt leimansa tähänkin harmajaan karjalaiseen taloon, tässäkin majatalossa oli totuttu vapisemaan ja pelkäämään kaikkia, joilla epäiltiin olevan esivallallisia tai jumalallisia etuoikeuksia. Aivan äskettäin olivat näissä komeroissa taas räiskäneet… Ja sydän kouristuksissa, mieli kauhun aavistuksissa ilmoitti Iro että paraikaa vuoteltiin Uhtualta saapuvaksi itse piispaa, jonka oli määrä tästä läpimatkustaa. Hänen ylhäisyytensä voi saapua minä hetkenä tahansa, vaikka tänä yönä…
Oli hiukan intresanttia kuvitella, mikähän hauska sekamelska siitäkin tulisi, jos tosiaan arkangelilainen hiippaniekka seurueineen tulla rymistäisi yöllä näihin komeroihin, joiden lattiat olivat pinotut täyteen pitkäsäärisiä suomalaisia porourheilijoita? Varmaan "veljeskunta" hälyytettäisiin kiireimmittäin kokoon — vot propagandisti!
Niin, me olimme virallisesti sanoen Venäjällä — kuinka hullunkurista, kun sitä rupesikin ajattelemaan, ja täytyi se järjellä uskoa, vaikka siveellinen tunto todisti ettei ympäristö ollut Venäjää, jospa ei Suomeakaan. Tuossa riippui seinällä venäjänkielisiä ohjesääntöjä, miten kuormia kuljettavien talonpoikain tuli herroja kyydillä-ajajia sivuta valtatiellä — mutta siinä ei esivallan puolelta ilmennyt paljon älyä että kansan oma kieli tahallisesti oli jätetty pois — ei mihinkään raahdittu painaa ainoatakaan karjalaista sanaa, ei edes kievaripylvääseen. Ja näin oli asianlaita tietysti kaikkialla Vienan Karjalassa. Kuinka paljon suurempaa kunnioitusta se jokaisessa venäläisen kulttuurin ystävässä herättäisikään, jos valtakunnan mahtavan kielen rinnalla myös esiintyisi pienen alamaiskansan kieli! Mutta kun pienten kansallisuuksien sorrettuja oikeuksia rupeaa ajattelemaan, ei voi olla närkästymättä suurten kansojen epäkristillistä itsekkyyttä. Tämä on ikuisesti teroitettava totuus, tämä on sitä kansainvälistä propagandaa, jota ei milloinkaan tarvitse salata.
Vaikka hilpeähenkinen urheilujoukko täytti koko Akonlahden majatalon, vallitsi kuitenkin salainen painostus mieliä. Tämä salainen painostus ei voinut johtua mistään muusta kuin paikallisten olosuhteiden nurinkurisuudesta. Jos oli totta toiselta puolelta että suomalais-luterilainen raskasmielisyys ja luonteenkankeus kosketuksillaan saattoi pilata alkuperäistä karjalaista luonnonherttaisuutta, niin oli yhtä totta myös se että (pravo-) slaavilaisen byrokratian kosketukset vuosisadasta vuosisataan pimensivät entisen kalevalaisen kansan sydänvalkeutta. Meistä tuntui kuin jo akonlahtelainen rahvas, vieroen kumpaakin näitä elementtiä, oli vetäymässä syvälle oman elämänhuolensa sokkeloihin ja poti jo henkisen itsemurhan oireita. Sivistyneen ihmisen oli mahdotonta käsittää mitä iloa tai hyötyä esivalloille saattoi olla siitä, jos joku kansallisuus vähitellen, aste asteelta suli — ei venäläisyyteen, kuten oli tarkoitus, vaan kansalliseen asketismiin, kaiken oman olennaisen raukkamaiseen raukenemiseen.
Akonlahtelaiset näet ovat aivan toisellaisia kuin puolentoista peninkulman takana asuvat naapurinsa kuivajärveläiset — he värisevät ikuisen pelon ja jännityksen valloissa, pelkäävät olemattomiakin, katselevat, kuuntelevat aivankuin omaa kuoliniskuansa odotellen — eivätkä uskalla olla ystävällisiä kenellekään. Ja kuitenkin: tämäkin on yksi niitä seutuja, joista joku kieli aikanaan saatiin pelastetuksi tuohon kultaiseen kanteleemme, Kalevalaan!…
III.
Mitäpä Akonlahdesta siis oikein jutteleisi porokaravaanimme siellä käynnin suhteen? Se ei ole suomalaiselle matkailijalle nykyasteella kovinkaan kiitollinen paikka muussa katsannossa kuin mainitsemassamme: surullisten faktumien konstatoimisessa. Kaikki, mitä siellä sattumalta on muistiimme jäänyt, vain vahvistaa tosiasioita. Kun meitä esimerkiksi pistäysi nelihenkinen osasto poromiehiä paikkakunnan lukkarin majassa, juoksi heti pitäjän pappi läähättäen jälkeemme ja alotti eriskummaisen keskustelun tämän kirjoittajan kanssa: — Skoljko vam zaplatiili shto pisaali pro nas? Paljonko teille maksettiin, kun mennä vuonna kirjoititte meistä?
— Aika rapiasti! vastasin minä saamatta selvää, oliko kysymys papin puolelta katkeraa ivaa vai sitä naivisuutta, joka helposti kehittyy ahtaissa, nurjissa oloissa (hän oli säälittävästi vihattu ja syrjäytetty sielunpaimen parka laumansa kesken).