Tällaista reilua pilaa me laskettelimme saunasamovaarin ääressä
Akonlahden kievarikamarissa.
Naistoverimme saivat onneksi yösijan kauppiaan talossa, mutta me kymmenen urosta asetuimme loikomaan pitkin kievarin kaksois-huonetta.
Tämä, neljäs yömme pororetkellämme, on erityisesti jäänyt muistiin. Se nimittäin muodostui sangen jännittäväksi. Näissä satavuotisissa lokeroissa, joissa muinen kuului asuneen joku pappismies, kummitteli ylen ankarasti. Milloin kuului salaperäistä kahinaa aivan korvan juuresta, milloin ikäänkuin repäistiin jotakin rikki uunin pankolla, milloin kajahti hirvittävä romahdus ihan pään päältä, milloin taas singahti ikäänkuin noidannuoli läpi molempien huoneiden! Turhaan koetti Laatokan briha etukomerossa veisata Joonas profeettaa, hänet lumosi huoneen haltija ja vaivutti sellaiseen väkevään voimattomuuteen että mies vain uikutti kuin suokuovi; mykistynyt oli myös lentiiralainen laulutirehtööri Mathias; Ruhtinankylän mies, jonka ohjelmamme mukaan olisi pitänyt seisoa henkivartijana oven pielessä, oli niinikään loihdittu ihmeelliseen lumoukseen ja veteli hirsiä kuin metsähiisi Pärsämön honkanummilla. Me, takahuoneen makaajat, "suomalaisen kirkon ja valtion pylväät", valvoimme vaivihkaa odotellen oikeauskoisen piispan tuloa. Yhtäkkiä yksi meistä, director cantus, hypähti istualleen lattialle ja katseli ympärilleen hiukset pystyssä, silmät pyöreinä kauhusta.
— Rakas ystävä, mikä nyt?
— Täällä on… ähkäsi hän.
— Puhu, puhu!
— Hi—hii—hiiriä!
Ja hän vannoi meille valvoville että hiiri oli käynyt hänen kourassaan ja ikäänkuin etsinyt pesän sijaa.
— Jospa se olisikin vain hiiri! lohdutettiin häntä ja edusmiehen kehoituksesta saatiin marttyyri kääntymään toiselle kyljelleen. Mutta tuossa tuokiossa hän, vainottu, taas hytkähti, sätkähti ja ilmoitti hikipäissään että nyt oli se ryökäle käväissyt toisessakin kourassaan. "Abi, male spiritus!" — Lukkarin arveluttava asema alkoi vakavasti huolestuttaa minua vierustoverini kohtalon puolesta, vierustoverin, joka oli vaipunut sikiuneen. Muhkea partansa oli näet sittenkin vaarassa — montako haituvaa siitä näkyisi jäljellä aamun valjetessa? Akonlahtelaiset hiiret tuntuivat yhtä nälkäisille kuin porotkin…
— Ei, tämä ei käy. Ilma loppuu! Valoa pimeyteen! Mutta — missä ovat tulitikut? Jännätyksemme kasvoi kasvamistaan. Kuvittelimme että hiiret tai muut salaperäiset voimat olivat vieneet tulitikutkin. Hapuilemalla ne vihdoin kopeutuivat kouriin ja me läksimme edusmiehen kera pienelle partioretkelle kievarin kaikista ylimpään kerrokseen, mutta edusmies jäi istumaan salaperäiseen komeroon; minä palasin takaisin kynttilä kädessä. Kello oli silloin 3 aamuyötä ja useimmat poromiehistä nukkuivat. Nyt tapahtui yön merkittävin tapaus. Kun edusmies alusvaatteisillaan palasi yksityis-istunnostaan, seisahtui hän keskelle makaavain parvea ja ilmoitti: — Nyt, veliveikkoset, ei enää ole leikki kysymyksessä. Minä näin haamun hiiviskelevän ovemme takana. Minä vannon että siellä oli joku urkkimassa… Tietysti olisin seurannut sitä, mutta…?