— Ehkäpä se oli kievarin isäntä…?
— Otetaanpa tarkka selko aamulla!
Hiiret yhä pitivät hirveätä meteliä. Ja todella kiusallisessa jännityksessä kului loppuyö ja talvinen aamu vihdoin valkeni. — —
Tuskin olimme saaneet housut sääriimme, kun ovi aukesi ja kylän pappi harppasi keskellemme — kalpeana, luihuna, arvoituksellisen näköisenä. Me istutimme hänet kohteliaasti samovaarin ääreen ja ilmoitimme että oli vielä liian varhaista valokuvan ottoon. Mitä ihmettä olikaan tuossa miehessä? Toiselta puolelta hän herätti syvää sääliä ja myötätuntoa, mutta toiselta puolen…???
Hän kyseli yhä samoja asioita kuin edellisenä päivänä, lausui arvelunsa suomenkielen luonteesta, kertoi tuntevansa samojeedeja, vaan ei lappalaisia, ihaeli neljäntuulen lakkejamme ja vertaili niitä piispan päähineeseen:
— Aivan olisi kuin piispan hiippa, jos olisi noin ja noin ja jumalankuvia kupeilla! —
Me läksimme kauppiaaseen ja täytimme laukkumme karjalaistuliaisilla. Kun pappi sillä-aikaa ajoi lukkarinsa kanssa johonkin toimitukseen toiselle rannalle, emme voineet olla käyttämättä tilaisuutta hyväksemme — pistäysimme kansakoululla.
— Teillä on täällä hiukan kummallinen sielunpaimen — huomautimme me nauraen: — hän väijyy joka-ainoata tilaisuutta ettemme ilman hänen läsnäoloaan pääsisi teitä tervehtimään. Aivankuin mies parka pelkäisi että meillä on jotakin luvatonta tekeillä…
Opettajatar ei vastannut monta sanaa. Siinä vaikeassa asemassa, jossa hän yksinäisenä naisena toimi Karjalan venäläistyttäjäin nöyrimmässä palveluksessa, täytyi pakostakin tulla varovaiseksi. Häntä oli jo viattomasti vainottu, virka riistetty salaisten ilmiantojen perusteella, mutta jälleen palautettu paikkakuntalaisten hartaan anomuksen nojalla. Ei muka saisi sanaakaan hiiskua karjalaksi — Kivijärveltä syntyisin oleva ihminen! Tuskin omakielistä sanomalehteä uskalsi lukea, tuskinpa mailmankuuluun Kalevalaan kurkistaa! Näin pitkälle jo ulottuu venäläisen kielikiihkon varjo Väinölän ahoilla. Arvaamattomaksi vahingoksi kaikille vallanpitäjille ja vallanalaisille! —
Päivä oli jo puolessa, mutta turhaan koetimme saada kylän pappia valokuviimme, joita otimme kirkon ympäriltä. Emme käsittäneet mikä nyt yhtäkkiä oli ystäväämme mennyt — tiesimme varmasti että hän jo oli palannut kotiinsa, mutta aina kun yritimme häntä tapaamaan, kuului naisen ääni lujasti pönkityn oven takaa: ei ole kotona (njee dooma)! Akkunat olivat verhojen asemesta peitetyt likaisilla, vanhoilla sanomalehdillä; oli mahdoton kurkistaa sisään…