Sitä oli tietysti edeltäpäin valmistettu ja minun täytyy tunnustaa että vaikka periaatteessa olen ankara juhlien vihaaja ja ihan mahdoton toimikuntiin, niin, kun asia hipoi "hiiden hirven hiihdäntää", minäkin olin joutunut niinsanottuun johtokuntaan. Me olimme siinä määrin itsetietoiset toimemme yleismailmallisesta merkityksestä että emme tyytyneet mihinkään tavanmukaisiin arvoihin, vaan korotimme itsemme mahtavan, historialle tosin tuntemattoman, hallituksen jäseniksi. Meistä oli yksi puheasiain ministeri, toinen jäkälä-varain prokuraattori, kolmas talousseikkain senaattori, neljäs valokuvauspuuhain presidentti, viides koristusdepartementin päällikkö ja niin edespäin. Meitä oli sekä salkullisia että salkuttomia riippuen siitä missä määrin porourheilu oli kunkin sydämellä ja ehkä myös siitäkin, olivatko porovehkeemme ja poropukimemme kunnossa vai epäreilassa. Jo kuukautta ennen, tammikuun kiljuvimpina pakkaspäivinä, jolloin lämpömittari näytti 40 astetta ja kylmempääkin, tuntui ikäänkuin sähköä Suomussalmen ja Hyrynsalmen ilmassa.

— Kuukauden päästähän ne ovat poropäivätkin! sanottiin, kun toisensa tavattiin.

— Peijakas, pitää tässä varustautua, vastasi toinen, taikka sanoi hän päinvastoin että: olkoot vaan, mitäpä ne muka häneen kuuluivat! joka tietysti merkitsi sitä että mies aivan hiidenmoisesti himoitsi osanottajaksi poropäiville. Ne, nuo poropäivät nimittäin, kutkuttivat sielua kuin uutukainen paita ihoa — hyvä asia, mutta hieman kiusallinen. Täytyi näet olla valmis uhraamaan hiukka aikaa, vähän vaivaa ja rahtu rahapenniä.

Muistanpa, kuinka tämä poropäivä-aika ratkaistiin jo ennen joulua ja kuinka pidettiin konferenssi Kajaanin kaupungissa juuri saman historiallisen päivän aamuna, jolloin "Nälkämaan laulu" ensi kerran laulettiin. Siellä — Tolosen majatalossa — tapasivat toisensa sekä "sisä-asiain" että "ulko-asiain ministeri", jotka ensi työkseen marssivat Kalle-Pekan kirjakauppaan uuden vuoden allakkaa ostamaan. Piti näet tietää, milloin oli mustakuu ja milloin valkoinen. Molemmat ministerit olivat yhtä mieltä siinä että poropäivät olivat edullisimmat täyden kuun aikana. Mutta saapui siihen "Opetusasiain ministeri" Mieslahdelta ja väitti että mustan kuun aika on kaikista sopivin. Poropäivät näin ollen päätettiin julistaa helmikuun seitsemänneksitoista ja niin kukin ministeri vetäytyi "talvihuvilaansa", mikä Kuhmoon, mikä Paltamoon, mikä Kiannalle.

Siitä ne poropäivät lähtivät viriämään. Kiihoituskirjeet Suomussalmen ministerineuvostosta sinkoilivat kuin lastut kaikkiin kihlakunnan pitäjiin. Hei Heikki, oi Oskari, maiskis Matti! Syntyi oikein poropäiväasiakirjakokoelma pappilan ylähuoneessa. Oli olemassa salaisiakin asiakirjoja — Helsingistä asti näet piti saada edustajia, edustajia kaikkien "Pohjoismaiden puolesta". Kuiskailtiin että eräs 140 kiloa painava herra… St!… sille tietysti piti hankkia kolmivaljakko ja teettää kunniaministeripulkka… metriä leveä… st! tästä oli tuleva juhlanumero. Sisäasiain ministeri oli innostuksissaan sekaantunut ulkoasiain ministerin tehtäviin lähettämällä kiihoituskirjelmän pääkaupungin hienoimmalle eläväin kuvain teatterille: pass auf! Sitäpaitsi oli sähkötetty Kajaanin postimestarille: Saapukoon muka sivusadjutantiksi islantilaisella ponillaan…

Ei ihmettä että sähköä sihisi ilmassa. Kupiainen, salkuton sinatyöri, agiteerasi sekä Antit että Herkot, Luukkoset ja Kuukkoset. Huhuiltiin että itse ukko Bisi… Kansakoulu oli muuttunut räätäliverstaaksi, jossa Selmat ja Serafiinat yötä päivää saksielivat punaista ja keltaista verkaa porokomppanian rekryyteille, pappilassa paahdettiin pulkanpohjia, nimismies ja lukkari lakkasivat viroistaan ja muuttuivat taiteen palvelijoiksi, nuoret kauppiaat leikkelivät vimmatusti sekä verkaa että rahkeita, metsäherrat herkuttelivat Lapin muistojaan, mylläristä oli tullut kuparikoristeseppä, postineiti otti virkalomapäiviä, diakonitar paranteli itseään ja muut naiset toimiskelivat salaperäisissä hankkeissa aivankuin joululahjoja tehden.

Valkeni helmikuun 16 päivä — Suomussalmen pororykmentti läksi liikkeelle. Nämät olivat vasta kirkonkylän edustajia, syrjäkylistä oli odotettavissa toinen mokoma toisia teitä.

Meitä oli aluksi 15 porourheilijaa, joista 13 ajoi pulkassa, 2 suksillaan — 11 miestä, 4 naista.

Alkoi siis poronsarvien kaunis keikunta, härkäturpien tuttu läähätys, sorkkakavioiden iloinen naksunta, pulkkien kiepunta. Punaiset hiipat, sinipohjaiset kauhtanat, viheriät nauhat, keltaiset paulat, kullanhohtavat siipisoljet, hopeahelaiset vyöt, pulkkien ja valjaiden helokirjailut — kaikki se loisti, loimahteli hauskana liikkuvana ketjuna sydäntalven häikäisevän valkoista lumimaisemaa vasten. Kulkusten, tiukujen ja kellojen helinään yhtyi reippaita huutoja, joita säesti kylän pystykorvakoirien tiuskea haukunta: "hauskaa matkaa, hau, hau!" Mutta poromiehet huusivat "hei!" ja niin ajettiin ensimäinen pitkä peninkulma Keralan kylän sinivaaroja kohti.

Olipa metsä molemmin puolin tietä ikäänkuin satulinna. Tavattoman paksun lumen painosta olivat koivikot ja hoikat männiköt muuttuneet ihaniksi kaariporttikujiksi, joiden lävitse poromatkue sukelsi. Näreet ja katajapensaat kyyköttivät kuin suuret jääkarhut, tuuheat korpikuuset paistoivat kuin marmoripilarit jättiläistemppelissä, silmä ei tässä korvessa erottanut muuta kuin valkoista, pehmoista ja valkoista — ja sitä samaa ainetta pyrki tupruamaan alas taivaaltakin uhaten valokuvaajan hankkeita. Suovaaran suopeassa talossa ensimäinen matkakahvi — sitten laskea huristettiin siihen rämepainanteeseen, jonka takana kohoaa Kestin vaara ränstyneine, torkkuvine taloineen. Tähän asti olin ajellut jonon etumaisena tuottamatta onnettomuutta jäljessä tuleville — tuollaisen karavaanin veturin asema mäkisillä metsäteillä on melkoisen vastuullinen — mutta nyt luovutin paikkani valokuvaaja-herralle. Läksipä tämä pätevä veikko, jonka poro tanssi alati jonkunlaista juhlamasurkkaa, laskeutumaan alas pitkää, kipperää törmää ja me muut seurasimme kuin rautatievaunut veturin perässä. Juuri kiivaimmassa vauhdissa oltaessa alkoi takaapäin kuulua intohimoisia seis-huutoja, jotka etumaiset käsittivät hei-huudoiksi yhä terästäen vauhtia. Mutta pian tuo huuto takaapäin kajahti niin kamalasti että se jo täytyi uskoa selväksi seis-rukoukseksi, ja kun vihdoin saimme hurjistuneet poromme jarrutetuiksi, alkoi mäkirinteeltä tuleskella tyhjiä pulkkia, joiden porot, tallaten ja kaataen kaikki allensa, yhdessä ruuhkassa pyyhkäsivät päällemme ja sivuitsemme karaten alas järvelle. Luulimme seuraavassa silmänräpäyksessä näkevämme päättömiä ihmisiä ja verisiä ruumiita, mutta kas ihmettä: sieltä tulla jurrasi vain veli Kupiainen, Laatokan meren briha, kuin arkkimandriitti räikeässä messupaidassaan, syli täynnä haaksirikkoutuneita "nunnia ja munkkeja", autuaallinen, hieman ivallinen hymy leveillä lemminkäis-huulillaan, ja kun tarkastimme pulkistaan sortuneita, ei kenenkään kallo toistaiseksi ollut irti ruumiista. Seuraavassa hetkessä kaikki oli taas järjestyksessään — veturi veti ja vihelsi, jono seurasi ja häntä heilui normaalisti. Mentiin kieppuroiden yli metsäjärvien ja hyppelevien mäkien, peninkulma toisensa perään; "arkkimandriitti" vuorostaan etunokassa. Hieman pyryytteli Hoikan kartanoon ajettaessa ja naisia paleli, jonka vuoksi heille annettiin suosiollinen lupa pistäytyä huoneessa. Mutta kas mitä tunnusmerkkejä taivaanrannalla: sieltä, pitkin Hyrynjärven ulappaa, tulla pyryää kolme hyryläistä porourheilijaa juhlallisesti vastaanottamaan. Lähetystöä johtaa rantapohjalainen kauppias, täyteen lappalaispukimeen hankkiutuneena, toisena esiintyy apteekin proviisori, hänkin porottomilta seuduilta kotoisin, mutta reilu ajuri, ja vasta kolmas, pitkä nimismiehen poika, on paikkakuntalaisia.