Ajoi päivän, ajoi toisen,
Ajoi kohta kolmannenkin…
Toisen päivän iltana karavaanimme pirstoutui kolmeen ryhmään, ja pieniä seikkailuja riitti kullakin kotiinsa asti. Mutta yhteinen mielipide uhkui loppuun saakka innostusta tällaisiin porokaravaanikulkueisiin. Vasta perästäpäin niiden merkityksen ymmärsikin!
Ja kuka tietää… jospa viiden vuoden kuluttua ajaa karahutetaan karavaanina Solovetskoihin ja Arkangeliin asti? —
Porourheilun ylistys.
Mailmassa on monenmoisia urheiluja ja hermostunut sivistysliikkeemme näyttää niitä keksivän yhä enemmän. Mutta niin alkuperäisen raikasta urheilua kuin oikea poroajo tuskin löytyy toista tai voidaankaan keksiä. Ei hiihtäminen, ei koskenlasku, ei metsästys, ei sounti, uinti eikä edes purjehdus, ei ratsastus eikä muodinmukainen maisemamatkailu yksikseen korvaa sitä monipuolista nautintoa ja terveysvoimistelua, mitä porolla-ajelija saapi tuntea, tietysti edellyttämällä luonnollista ympäristöä. Porolla-ajelussa ikäänkuin sulaa yhteen useita urheilulajeja. Siinä on sekä mäen mätkyvää laskua että kosken tärskyvää alasluisua, siinä on hilpeätä sountia, lumilaineissa uintia ja sukellusta, siinä on kreikkalaista diskuksen heittoa ja ankaraa suomalaista sylipainia (kun härkä yltyy puskemaan), siinä on pituushyppyä ja luistelua, siinä on hiidenhilpeätä karusellia (faktillisesti) ja jos jotakin nujakkaa, siinä tarvitaan toisinaan tarkkampujan tähtäävää silmää (jotta ei ajaja paiskautuisi murskaksi puihin, veräjiin ja nurkkiin) ja kuitenkin — silloin kun esteet ja poromagnetismi on ohitse — on se tasaista maisemilla uinailua ja runollista tuuditusta, jolloin ihmisen henki levollisesti on altis tutkistelemaan olevaisuuden ikuisia kysymyksiä — päällänsä luojan tähtitaivas, ympärillänsä riitelevä ihmiskunta. Porourheilu on todella urheilua sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä se on sekä sielua virkistävää ruumiin voimien vuoroviljelystä että hengenvaarallista sporttia, mutta sillä tavoin vain että se terveellisesti vahvistaa ihmisen, luonnon herran, itsensäsuojelemisvaistoa. Porourheilu on — sallittakoon kehuma — pohjoismaisen urheiluvarastomme kultainen aarre.
(1910.)
Poropäivät.
I.
Kuvitelkaa mielissänne kameelikaravaania Afrikan tai Arabian tulenpolttavilla hiekka-aavikoilla ja asettakaa sille vastakohdaksi porokulkue lumikylmässä Suomessa. Toiset taivaltelevat Kairoon, Jerusalemiin tai Mekkaan — me teemme pyhiinvaelluksen vain Halla nimiseen erämaan taloon. Muukalaiset käärivät päihinsä turbaanin peljäten auringonpistoksia — me varjelemme aivomme pakkaselta peittämällä kallomme lappalaisella neljäntuulen päähineellä, joka itse loistaa ja lämmittää kuin aurinko, olkoon kuutamo kuin kylmä tahansa. Kuuman vyöhykkeen ihminen verhoaa ruumiinsa silkin hienolla höpenellä — meidän polvemme ovat pistetyt juhlallisiin porontaljatuppiin, säpikkäihin, jotka ovat mailman parhaat polvenlämmittäjät. Noin siellä — näin täällä, ja kuitenkin olemme saman Jumalan luomia maan matkailijoita, joiden sielunelämä ei suurestikaan toisistaan erkane.
Mutta sarvikallopeurat sentään lienevät erilaiset kuin kyttyräiset dromedaarit. Ei niillä jokainen Mooses eikä jokainen Moabin kuningas ajaa rohkene. Ei niistä olisi ollut Egyptin Faaraon sotavaunujen eteen Punaisen meren pohjalla ja tuskinpa luonnonkurittaja Xerxeskään olisi rohjennut pulkkaan istua. Jos joskus syttyisi suuri sota Etelän ja Pohjolan välillä, ja Pohjolan rykmenttinä esiintyisivät porosotilaat, niin luulenpa että — jos nimittäin lunta ja jäkälää riittäisi eikä ruutia eikä automobiilia olisi keksitty — Pohjolastakin löytyisi se Pirunsaaren keisari, joka mailman vallottaisi pelkillä poronsarvilla… En tahdo liikoja kehua, tämä riittäköön alkulauseeksi selostukseen meidän pohjalaisten poropäivistä, siitä hauskasta juhlasta, jonka äsken vietimme.