Taival lie hankala? — Olkoon vaan!
Luonto lie kitsas? — Siis kilpaillaan!
Helmassa synkeän syntymämaan
Pirttimme piilköhöt paikoillaan —
Vainojen virmat, oi vaijetkaa!
Rapparit, ryöstäjät, kaijotkaa!
Miekkaa ei tarvis, tarmoa vaan
Puolesta hengen ja heimon ja maan.

Nouskoon rintaamme uskonto uus!
Taantukoon taika ja vanhoillisuus!
Maamies, muista, miss' onnesi on:
Riihesi rikkaus riippumaton —
Kainuhun kansa, ah arpasi lyö!
Missä on ryhtisi, kunniatyö?
Meidän on uudesta luotava maa,
Raukat vain menköhöt merten taa!

Juhlapirtissä vallitsi jännittävä hiljaisuus, sillä kaikki odottivat mitä nyt Hallan ukko vastaa kunniatervehdykseen. Sivistynyt mailma tietysti otaksuu, että mitäpä yksi korven komeroissa elelevä maamies ja poromies osannee vastata? Mutta tämä otaksuma on väärä.

Hallan ukko seisoi keskellä pirttinsä lattiaa ja tuijotti lattiaan. Mutta äkkiä hänen pitkä partansa värähti, katse kohosi, silmä iski ja selkä suoristui. Ja hän alkoi puhua: "Mikäkö hänet oli korpeen saattanut —?"

Olisinpa toivonut, että Juhani Aho tai Arvid Järnefelt olisi saanut kuulla suusta korvaan, miten Hallan ukko oikein puhui! Sillä minä en sitä kykene kertomaan, mitä hän puhui, kun juhlatervehdyksen joka sana oli kipinänä sattunut todellisen korvenraatajan sydämeen. Se oli sellainen elävä lastu, jota taiteilija kadehtii — en ole suomalaisesta kaunokirjallisuudestamme sen vertaista tuskin lukenut. Kun hän mainitsi isävainajansa opetuksia tuntemaan luonnon salaisuuksia, kun hän muisteli hänen lintutaakkojaan ja kalakonttejaan, kun hän esiintoi maisteri Mela-vainajan sielukkaita tiedemiehen ohjeita, miten ihmiselle ei koskaan tule ikävä, jos luonto on ystävänäsi, ja kun hän, vertaillen luonnonelämää ja kulttuurin kuhinaa toisiinsa, sovitti sanansa taiteellisen sulavaan muotoon, niin sitä kelpasi hämmästyksellä kuunnella. Taisi vierähtää kyynel ukon silmästä, taisipa kostua jonkun kuulijankin silmänpieli, mutta reippaasti tervehtien ukko lopetti puheensa eikä kauvan viipynyt ennenkuin tämä kokenut porourheilija meikäläisten nuorten nostamana kohotettiin eläköönhuutojen raikuessa kohti nokista pirtin ortta.

Näin oli poropäivä heti saatu hyvään alkutunnelmaan ja oitis juostiin ulos pirtistä Hallan poropeltoa katsomaan. Se oli kivenheiton päässä ja siellä oli todella katsomista, kun 400 poroa laukkaili edestakaisin korkeain aitojen välissä. Mikä valtava vapaustunnelma tuossa metsän karjassa, mitä siroja, elohopean herkkiä liikkeitä; kuni mahtava lumivyöry tai iloisesti etenevä hurja jättiläisaalto tuo porolauma temmelsi laveassa aitauksessa! Kuni kevätmyrsky se kiisi yli kentän, kuni kukkalehto se taas seisoi tyynenä värähyttämättä sarveakaan, kun Hallan ukko sitä lumosi rauhoitusmaanittelullaan: "oaa, oaa, oaa!"

— — — — —

III.

Meitä oli Hallan tanhualla koolla vähintään 60 porolla-ajajaa täysine tamineineen, joista yli puolensataa oli pulkkahoitoa. Mahdoton oli ajossa oltaessa saada kaikkia yhtähaavaa valokuvatuiksi. Lisäksi lumisade teki häiriötä. Mutta se ei voinut estää porokatselmusta, jonka suoritti kolmihenkinen lautakunta koettaen arvioida ajoporoa kaikkine vehkeineen. Ei ole tässä oikea paikka kehumisiin, keiden kellokkaat ja pulkat saivat tunnustuksen. Mainittakoon vain että tunnustuksen vertausesineeksi olimme keksineet erityiset kansalliset merkit, sorvatut pienet pallot, jotka ripustettiin poronsarviin. Varsinaisia kilpa-ajoja emme näillä ensimäisillä poropäivillä tahtoneet järjestää, juhlamme kun oli tarkoitettu enemmän aatteelliseksi tutustumistilaisuudeksi.

Päivän hämärtäessä taas kaikki kerääntyivät juhlapirttiin, sillä päänumero, juhlapäivälliset, oli käsillä. Lamput sytytettiin, piirit lakkasivat pyörimästä, mutta laulut yhä kajahtelivat. Kaikkien silmät kääntyivät milloin kalakukkoihin, leipäpinoihin ja poronpaisteihin pirtin pitkällä pöydällä, milloin taas siihen kolmatta metriä pitkään ja noin metrin levyiseen ruokaseteliin, joka oli ripustettu pöydän yläpuolelle.