Mutta äkkiä, silloin kun vähin aavisti, vihlaisi ilmaa outo ääni, niin läpitunkeva, että kaikki ne pienet luomakunnan jäsenet, jotka makasivat tainnoksissa maan povessa, vaistomaisesti vavahtivat, ja kuusen rosossa uinuva pöllö oli vähällä pudota maahan, ja puron kaltaalla vahtiva saukko tyrmistyneenä sukelsi jään alle. Koko luomakunta oli kaksinkertaisesti kauhistuksissaan. Se ääni kantautui neljänneksien päähän kaikille ilmansuunnille, mutta heti senjälkeen seurasi ryskettä, ikäänkuin kokonaisia kantoja olisi kiskaistu ylös maan rehkosta, tai joku puu romahtanut alas kankaalle. Kuului kummallista murinaa, ähkäilevää huohotusta ja routaisen maankamaran kuminaa, kun raskas olento astahteli salolla.
Karhu, metsänkuningas se oli.
Jo viikkokauden se oli samonnut läpi korpien hiljakseen palaillen kesäisiltä laitumiltaan ja suunnaten kulkunsa itäpohjoista kohti.
Luonnon kaameahko hiljaisuus oli kiukustuttanut petoa. Se oli kai tahtonut osoittaa mieltään kuulemalla oman äänensä kajahduksen kaukaisista vaaroista ja tuntemalla oman jättiläisvoiman jäsenissään. Vielä pari korvapuustia puunpökkelöille — ja se rauhoittui, kiipesi peuranjäkäläiselle harjanteelle ja pysähtyi tarkastamaan ympäristöään.
Salovaltakunnan kunnioitettava majesteetti — siinä hän seisoi kaikessa komeudessaan. Leveärinta, pörhökarva, kimaltelevainen kuin aamuinen huude. Olisi luullut, ettei peto pienillä hiirensilmillään mitään huomaa, mutta jo parilla katsauksella, parilla pärskähtävällä, irvistävällä ilman haistolla oli se oivaltanut, mihin paikkaan se nyt oli saapunut. "Vai niin", näytti se itsekseen tuumivan. "Tämä on Kolkan kangas. Ja lampi, joka tuolta alangosta hohtaa, on Seitsenahvenisen lampi. Eikä tästä enää ole kaukana valtioiden rajalinja, jonka poikki matkani kulkee."
Karhu hieraisi silmäkulmiaan ja haukotteli niin että imelä vesi kihahti kitaan. Sitten se rupesi tuijottamaan tulenkeltaista haavan lehteä, joka oli jäänyt yksikseen matalaan puuhun heikosti heijumaan kangistuneessa kannassa.
"Kesä on mennyt!…"
Aivankuin olisi se saanut itsensä kiinni sopimattomissa haaveiluissa, joita niin vanhan uroskarhun jo tuli osata hävetä, se mörähti. Mutta tuo vähäpätöinen haavanlehti oli sen mieleen juohtanut jotakin.
"Nyt muistan selvästi", se ikäänkuin mietiskeli. "Tämä paikka on nuoruuteni hulluuden pyhäkkö. Tässä paikassa olen painanut päähäni viisauden kruunun. Silloin oli kevätkesä. Saavuin ensi kertaa Suomeen. Karjalan kallioluolissa oli emoni minulle kertoillut kaskuja kalisevakaulaisista otuksista, joita muka piileksi Suomen saloilla ja joiden vatsanalukset muka maistuivat makealle. Olin pitänyt noita emoni seikkailuja satuina, mutta samottuani rajan yli — oitis, tuolla lammen notkossa kyhnäili ihmeellinen elukka, jolla oli kalisevainen kaulassa. Hämmästyin hyvänpäiväisesti, samalla kun tunsin outoa himoa. Kuulostin kummallista kalkatusta kallella-korvin, sitten kiljaisin minkä kurkusta lähti ja kirmaisin kohti. En tiedä, miten kaikki oikein tapahtuikaan. Kirjokinttu oli tarttunut takajaloistaan rommakkoon, siinä sen yllätin. Sivelin kämmenellä valkoista selkää. Laiha ronkale, mutta utareet kuin hunajaa — totta oli emoni haastellut.
"Kyllikseni herkuteltuani tuli minulle jollakin tavoin paha olla. Minua kammotti varsinkin se kalisevainen. Kiskaisin sen irti elukan kaulasta ja paiskasin menemään. Se lensi korkeassa kaaressa ja pudota molskahti rämähtäen lampeen. Mutta sittenkin oli minun paha olla. En saanut rauhaa ennenkuin olin haudannut haaskan kokonaan sammalien sisään. Mutta en raahtinut siitä luopuakaan. Päätin jäädä pariksi päivää lähettyville uutta nälkää odottamaan, nauttiakseni vielä kerran sitä ihmeellistä herkkua. Kun toisena yönä lähestyin haaskaa, olin tuntevinani sieraimissani vihollista hajua. Mutta minua himottivat udarten hienot kalvot — marssin eteenpäin — nuoruus ja hulluus. Yhtäkkiä havaitsin, että ylhäällä petäjässä, joka oli haaskan vieressä, jotakin liikahti. Lintuko? Oravako? Kavahdin takajaloilleni tutkiakseni tarkemmin… Samalla kuului räikkyvä pamahdus, ja toisessa takajalassani tuntui outo napsahdus. Minä ärjäisin hirveästi, hirveästi, käännyin pois ja pakenin peninkulmien taakse. Siitä alkaen on ukkovarpaani ollut hieman kipeä. Mutta siitä alkaen olen myös kanneksinut viisauden kruunua päässäni."