Peto ähkähti, paiskasi vielä pari kantoa kumoon ja läksi tallustamaan edelleen. Korpi koleasti ryskähteli, manner kumahteli, risut ja murrot ritisten taipuilivat. Oravalta putosi käpy suusta, kivikon raosta kurkistelevan kärpän päätä pakkasi pyörryttämään — koko luonto vapisi.
Mutta raskaana riippui taivas sinä päivänä väkevän pedonkin päällä, ja koko ilmapiiri pimeili uhkaavaisesti. Herpaiseva painostus oli vallannut vaeltavan otson, ja taistellen unetusta vastaan se raahasi raajojaan. Vaistomaisesti se osasi oijustaa yli kovettuneiden rämeiden, kiivetä kuin unissakulkija ylös vaarallisia kallioseinämiä ja lasketella alas jyrkkiä töyräitä. Joskus se nauraa murmatteli omille kuperkeikoilleen, mutta toisinaan ikäänkuin synkästi kirosi, kun satutti itsensä liian kipeästi pahki paasia tai petäjän kylkiä.
Huohottaen ja uuvuksissa se saapui rajalinjalle.
Rajalinja aukesi leveänä hakkauksena pohjoiseen ja etelään päin. Jykeviä kantoja törrötti niin pitkälti kuin silmä kantoi rajankäynnin päivinä alasromautettujen puiden lomassa. Vain siellä-täällä näkyi nuoren, nousevan metsän alkua.
Kontio oli seisahtunut keskelle rajalinjaa, tunnusteli ilmaa sieraimillaan ja näytti syvästi hautovan jotakin asiaa aivokopassaan.
"Esi-isäin pyhä tahto on — talvehtiminen syntymäseuduilla. Mutta tästä karttuu vielä seitsemisen peninkulmaa sinne. Valkoinen katto voi tuossa paikassa pudota niskaani. Tekisinköhän rikoksen, jos jäisinkin tähän —?"
Karhu käänsihen pohjoista kohti ja alkoi hitaasti käämerehtiä pitkin rajalinjaa. Se hautoi yhä ovelampia ajatuksia:
"Alkaa olla vaarallista näin myöhään — sinne asti… Siellä Simanat, siellä Ontreit ja Hovatat heti hiihtelemään jälkiäni, jotka jo huomenna voivat näkyä. Ei ole hauskaa joutua kierrokseen. Kesken unta makeaa äkkiä seiväs kylkeesi pistää, hurtat kinttuihin karkaavat, kärhentelevät, siinä tuliluikut, siinä keihäät, siinä pertuskat ja ukkoloita viisin-kuusin, pitkäpartaisia pakanoita. Niillä on iänikuista kaunaa. Ei ole hyvä mennä. — Mutta jos tähän asetun, kuka kuolevainen arvaa mesikämmentä rajalinjalta etsiä? Sivu suihkivat niin että nakrattaa!"
Karhua jo edeltäpäin hykäytti. Tuhannen kepposta se jo oli ihmisille tehnyt. Viekkaus viekkautta vastaan. Mikäs auttoi! Sen, jolle vuosien vieriessä oli karttunut omalletunnolleen viitisenkymmentä lehmää, seitsemisenkymmentä lammasta ja tusinan verran nuorta hevosta, sen täytyi jo jotakin uhmaten uskaltaa.
Peto haistoi vielä kerran ilmaa, tirkisti taivasta ja höhähti.
Irvisteli ja haukotteli yhtaikaa.