"Näin sen siis päätän — ja jumala esi-isieni sieluja siunatkoon!"
Peto nousi kuusta vasten ja söi viimeiseksi ravinnokseen aimo annoksen pihkaa. Näin oli säädetty karhujen pyhissä säännöissä.
Senjälkeen alkoi peto silmillään etsiä mukavinta makuupaikkaa. Sattui siinä linjalla löytymään vanhan muurahaiskeon pohja, jonka ympärille oli kasvettunut tiheähkö näreikkö. Ei tarvinnut muuta kuin kaivaa pohjaa pidemmäksi, kasata hieno risukko peitoksi selkäpuolelle…
"Vältti!"
Siihen karhu paneutui, pää päin pohjoista. Tästä saattoi vahtia kummallekin puolelle sekä itään että länteen. Etelän imelät tuulet saivat vapaasti pyyhkiä ylitse… Hyvä olisi tässä urohon olla, kaunis köllöttää…
Hämäryys oli muuttunut täydelliseksi pimeydeksi. Korpi kohahteli molemmin puolin linjaa — Suomen ja Vienan yhteissoittelo.
Karhu imaisi käpälätään, huoahti syvään, ummisti silmänsä ja nukahti pian.
Lumihiutaleet tanssivat ilmassa. Kuni valkoiset perhoset ne piirittivät uinuvaa kuningasta. Jotkut istahtivat rohkeasti kuninkaan selkäänkin…
Aamun valjetessa koko erämaa kauttaaltaan oli lumen peitossa.
Pakkanen rasahteli puissa.
Makaava peto havaitsi talvisen valonhohteen puolella silmällään, tuhahti tyytyväisesti, korjasi vuodettaan ja vaipui pitkään, kuolemanraskaaseen uneen. Ainoastaan pää jäi näkymään pesän suulta…